Tämänkertainen pääsiäinen meni kyläillessä ystäväperheen luona. Kun talossa oli paikalla pari lapsukaista, tuli heidän kanssaa muun touhuamisen ohella jälleen leivoskeltua. Takavuosina olen heidän kanssaan tehnyt kakkuja ja rakentanut valmiista pohjasta tortun, ja muutakin olen heidän kanssaan kokkaillut.

Tällä kertaa teemana oli piimäkakku. Koska toinen lapsi oli piimän ystäviä, löytyi jääkaapista riittävästi eli puoli purkkia piimää. Kaupasta noudimme tomusokeria, pari pakettia vaniljalla maustettua tuorejuustoa sekä strösseleitä päällistä varten. Muut tarvikkeet keittiössä jo olivatkin.

Taikina poikkesi aiemmin käyttämästäni sikäli että siihen tuli kaksi kananmunaa. Muutoin se oli perinteinen eli puoli purkkia jotain piimää, kaksi lasillista sokeria, kaksi teelusikallista soodaa, pari sataa grammaa sulatettua voita (tosin itse käytän kylmäpuristettua rypsiöljyä kuten olen jo monesti aiemmin kertonut) ja neljä-viisi sataa grammaa vehnäjauhoja. Sokeri ja kananmunat vatkataan vaahdoksi, lisätään jauho- ja soodaseos, lisätään voisula ja piimä ja kaadetaan taikina pellille paistumaan kahdessa sadassa asteessa.

Päälliseen meni kumpikin tuorejuustorasia sekä reilusti tomusokeria (jota ei tosin tainnut tulla tarpeeksi, päällinen kun jäi lopulta melko pehmeäksi). Nuorempi lapsukainen halusi koristella päällisen joten siihen meni koko purkillinen strösseleitä, jotka mukavasti rapisivat hampaissa kun piirakkaa pureskeli.

Lopputuloksesta ei tullut otettua kuvaa, mutta hyvää se oli niin kuin aina. Koska syöjiä oli puolen kymmentä, piirakka tuli syödyksi parissa päivässä.

Palattuani pääsiäisen jälkeen kotiin päätin leipoa täälläki piimapiirakkaa. Koska taikina-annokseen tarvitaan vain puoli purkillista piimää, piirakoita tuli kaksi.

Ihan huvikseni päätin tehdä piirakat kahdella eri tavalla. Kuvan piirakkaan en käyttänyt kananmunia; piirakkataikinaan meni siis puoli purkkia piimää, puoli kupillista rypsiöljyä, arviolta reilu lasillinen sokeria, puolisen litraa vehnäjauhoja (muitakin jauhoja, jopa ryynejä, olen joskus käyttänyt hyvällä menestyksellä) ja pari lusikallista soodaa.

Tämän piirakan taikinan tein kuten lasten kanssa leipoessani, eli vaahdotin kaksi kananmunaa ja reilun lasillisen sokeria. Muut ainekset ja määrät olivat vastaavat kuin edellisenkin kuvan piirakassa.

Johtuiko lie siitä, että lasten kanssa paistaessani käytössämme oli kiertoilmauuni ja kotona vain tavallinen sähköuuni, mutta kotona kumpikaan piirakka ei noussut niin kuohkeaksi kuin pääsiäispiirakka nousi. Kohosivat toki nämäkin, ja kumpikin yhtä paljon, mutta silti vähemmän. Saattaa ero olla jauhoissakin, mene ja tiedä.

Hyviä kumpikin piirakka kuitenkin on, enkä huomaa maussa mitään eroa, olipa taikinassa kananmunaa tai ei. Nyt kun taas on aikaa kokkailla ja kokeilla, pitänee tätäkin kokeilua jatkaa. Tuli nimittäin mieleen, että kun olen aiemmin leikkinyt omatekoisilla hernejauhoilla, voisin kokeilla miten ne käyttäytyisivät piimäpiirakan osana, vehnäjauhoilla täydennettynä. Maistuisikohan hernesopalle :-) ?

Munkkien tekemisestä tuntui tulevan taloudessani muoti-ilmiö, sillä nyt on syötössä jo neljännen leipomuskerran munkkisatsi. Vaikka valmistustekniikka petraantuu kuin sen vanhan sanonnan sianporsaan juoksu, täytyy tunnustaa, että tuotekehittely on kuitenkin vielä vaiheessa. Samoin vahvistuu sekin käsitys, että ehjää ei kannata korjata eli jos jokin tapa jo toimii, kannattaa muutoksia tehdä vain vakaasti harkiten :-).

Kävi nimittäin niin, että tätä edellisellä leipomuskerralla ajattelin kokeilla, onnistuisinko tekemään munkkitaikinasta samanlaisia uunissa paistettuja rapeita tyynyn näköisiä munkkeja kuin mitä lapsuuskodin naapurin emäntä aikoinaan teki. En onnistunut!

Tein taikinan jokseenkin samalla kaavalla kuin jo kahdesti aiemmin eli kolmisen lasillista vettä, paketti hiivaa, lasillinen sokeria ja vajaa kilo vehnäjauhoja. Taikinan noustua leikkelin taikinasta epämääräisen näköisiä möykkyjä leivinpaperille ja muotoilin niistä jauhotetulla veitsellä piehenköjä suorakaiteen muotosia (edelleen epämääräisen näköisiä) möykkyjä kohoamaan paistoa varten. Veitsi piti jauhottaa ensimmäistä muotoillessani, sillä taikina oli sen verran löysää että se tarttui "mukavasti" veitsen terään. Kun silpaisin veistä jauhokasassa, sain taputeltua veitsen avulla möykkyjä matalammaksi. Jo tässä vaiheessa homma alkoi epäilyttämään.

Johtuiko tuosta jauhotuksesta vai mistä, mutta pellille asettelemani möykyt paistuivat uunissa melkoisen kovakuorisiksi ja selkeästi jauhopintaisiksi. Söin yhden, joka näytti pikkulapsen taputtelemalta leipäseltä. Näytti, muttei maistunut. Ei maistunut munkiltakaan, kun siinä ei ollut yhtään rasvaa sen enempää taikinassa kuin pinnallakaan. En tosin osaa edes arvata, olisiko vaikka pinnan voitelu paistorasvalla auttanut, mutta yhteen niiden maistelu jäi. Oli muuten aikka tiukkaa pureskeltavaa että sain palasia irti. En kehtaa laittaa tähän kuvia, mutta ne näyttivät vaaleanruskeilta kakkaroilta joissa oli valkeita jauhoraitoja. Hauskan näköisiä, ei voi kieltää.

Paistoin  vain yhden pellillisen, ja loput paistelin kattilassa paistoon tarkoitetulla ruokaöljyseoksella. Niistä tuli ihan kelvollisia. Pieni makuvirhe niihinkin tosin tuli, johtuen siitä että minulla oli päivällä sen verran menoja ja muuta puuhaa, että taikina sai nousta useamman tunnin ihan itsekseen. Se ei haitannut sikäli, ettei se kohonnnut kuin puoliväliin ämpäriä eli vähäisen nestemäärän takia tiesin ettei siinä ole ylitulon vaaraa.

Enemmälti tuli kuitenkin haittaa siitä, että pitkä kohoamisaika tarkoitti suomeksi pitkää käymisaikaa. Kattilassa paistamiini munkkeihin tuli nimittäin selkeä käymisen maku. Todennäköisesti alkoholipitoisuus ei kuitenkaan muutamassa tunnissa kovin korkealle kohonnut, ja prosentit lienevät hävinneet kypsennettäessä. Tiedänpähän jatkossa, etten jätä taikinaa paistoa odottelemaan kovin moneksi tunniksi. Tämä viimeisin paistoerä sai muhia vain parisen tuntia, ja niistä tuli oikein mainioita. Osassa niistä vaan kävi sitten sillä lailla, että kun tarkoituksella paistoin muutamia hieman pienemmällä lämmöllä, joistakin tuli vähän turhan sitkeitä. Mutta kohta kaikki nekin on jo syöty.

Seuraava munkkileipomus siirtyykin vähän tuonnemmaksi, sillä jääkaapissa odottaa hieman erilainen hyytelökakku maisteluvuoroaan. Lisäksi sain eilen näppärän pikkupullareseptin, jota sitäkin täytyy kokeilla. Näistä kokeiluista kerron tuonnempana, mahdollisesti kuvien kera.

 

Liikuskelin aikoinaan Kiuruvedellä päin, ja opin eräässä talossa kahvilamunkkien valmistamisen. Nimitys oli peräisin eräältä emännän nuoruusvuosien tuttavalta, joka piti kahvilaa jossain. Tämä tuttava oli kertonut, että koska munkit myytiin halvalla, ne piti myös tehdä halvalla. Jotenkin tutulta tuo kuulostaa tänäkin päivänä...

Tuttava oli kertonut, ettei kahvilassa ole varaa myydä maitoon tehtyjä munkkeja, ne piti tehdä vesitaikinaan. Emäntä oli tuolloin tehnyt niitä sen verran, että muisti reseptin vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Ja mikäpä sitä muistellessa, se kun oli todella yksinkertainen.

Teimme emännän kanssa tuolloin koepaistoksen. Hän teki taikinan ja kun se oli noussut tarpeeksi, alkoi hän pyörittelemään reikämunkkeja jotka minä paistoin kahdella kattilalla. Kummallakin oli kiirettä, sillä taikina nousi kuin pullataikina vaikka emäntä hääräsi ahkerasti taikinapötköjä pyöritellen. Litran taikinasta tuli lopulta ämpärillinen maukkaita munkkeja.

Minäkin tein niitä kulkiessani eri taloissa, opettaen niissä emäntiä kahvilamunkkien valmistamiseen. Niinpä niitä tuli tehtyä eräskin sangollinen, ja olen niitä tehnyt myös myöhemminkin. Muistelin tässä eräänä päivänä, että siitä on jo pari kymmentä vuotta kun olen niitä viimeksi tehnyt, joten eiköhän ole jo aika kokeilla vieläkö niitä osaisin valmistaa.

Tuumasta toimeen ja kaupan kautta kotiin.  Muuta sieltä ei tarvinnut ostaa kuin hiivapaketti, muut aineet kun löytyivät jo kotikeittiöstä. Koska kyse olisi kokeilusta, ajattelin tehdä vain pienen taikinan. Ohje siihen on helppo: puoli litraa sopivan lämpöistä vettä, sellaista kädenlämpöistä suunnilleen. Siihen liotetaan yksi paketti hiivaa ja lisätään lasillinen hienoa sokeria. Kun ne ovat liuenneet, sekoitetaan joukkoon vehnäjauhoja sen verran että syntyy löysähkö taikina. Ehkä noin puolisen kiloa on sopiva määrä; en osaa sanoa, kun en mitannut määrää, kaatelin vain pussista ja sekoittelin.

Kun taikina oli sangossa noussut noin puoliväliin, aloitin munkinteon. Alussa oli hankaluuksia kun koukkasin sangosta taikinapaakun, pyörittelin sitä käsissäni ja venytin siihen reiän. Vasta loppupäässä nimittäin muistin, että taikinasta piti tehdä pötköjä ja niistä sitten rinkuloita.

No, kävihän se näinkin. Kohotin munkkirenkaita sen aikaa että paistokattilassa rasva kuumeni sopivaksi. Käytin paistamiseen tehtävään tarkoitettua ruokaöljyseosta, sillä olin oppinut kokemuksesta että perinteisellä munkkirasvalla paisetetut munkit eivät sovi sisuksilleni.

Paistelin munkkeja puolelta toiselle käännellen, valutttelin ja jäähdyttelin ja sokeroin erikoishienolla sokerilla. Itse asiassa sokeroin munkit liian lämpiminä sillä sokeri käytännössä suli niiden päältä aika pian.

Kuvassa on ensimmäisenä paistettu munkki ja vieläpä Myrna-lautasella :-). Munkin päällä näkyy sokeria, mutta jonkin ajan kuluttua se suli.

Munkkeja tuli puolen litran taikinasta kaikkiaan puoli ämpärillistä. Niitä meni kertasyönnillä melkoinen joukko, ja loput kulkivat pakastimen kautta tullen syödyiksi heti pääsiäisen jälkeen. Mausta tai koostumuksesta ei mitenkään voi tietää, ettei niissä ole maitoa tai kananmunaa, eikä niissä ole rasvaakaan kuin sen verran mitä paistossa imeytyi.

Suosittelen kokeilemaan. Itsekin aion niitä tehdä lisää, nyt kun taas muistan että pyörittelen ensin taikinapötkylöitä ja vasta niistä munkkeja. Näin saadaan tasakokoisia. Toisaalta mieli tekisi kokeilla hillomunkkien tekemistä, mutta täyttämistä pitää vielä miettiä, siis sitä, miten sen saisi yksinkertaistettua.

 

 

Uuni kaipasi puhdistusta, sen pohjalle kun oli jossain vaiheessa pudonnut jotain joka oli palanut kiinni. Sain uunin puhtaaksi parin tunnin operaation myötä, sopivien aineiden avulla.

Uunin kanssa touhutessani keksin, että nyt kun se on puhdas, tekaisenkin sen kunniaksi jonkin kakun. Muistin samalla erään keskustelun, jossa pohdin, miten viinirypäleet käyttäytyisivät jos niitä sekoittaisi taikinaan ja paistaisi niistä kakun. Ei kun kokeilemaan.

Voitelin irtopohjavuoan ja jauhotin sen hienosokerilla valmiiksi. Sen jälkeen tein tavallisen sokerikakkutaikinan ja levitin sitä hieman vuoan pohjalle. Seuraavaksi pesin rasiallisen rypäleitä, halkaisin ne kahtia ja asettelin ne varovasti taikinakerroksen päälle.

Kuvassa näkyy, kuinka asettelin rypäleet vuokaan ja levitin sen päälle lopun taikinan. Paistoin kakkua vajaan tunnin noin 175 asteessa kunnes se oli sopivan värinen ja kypsä.

Kuvassa on ylösalaisin kumottu, jäähtynyt kakku. Kuten näkyy, osa rypälepuolikkaista painui paiston aikana lähelle vuoan pohjaa. Kakku oli pehmeä ja pohjaltaan melko kostea, mutta yllättävän hyvin onnistunut. Niinpä ei kestänyt kauaa kun se oli tullut syödyksi.

Teen tällaista toisenkin kerran. Taidan kuitenkin kokeilla seuraavalla kerralla rypäleiden jauhottamista tai kostuttamista ja sokerointia ennen kuin lisään ne vuokaan jotta näkisin, painuvatko ne samalla tavalla pohjaan. Toinen vaihtoehto tietysti on, että paistan pohjaosaa hetken ja lisään rypäleet hieman kovettuneen kerroksen päälle, kaataen lopun taikinan niiden päälle. Tästä tulikin mieleen, että voisin kokeilla kakun paistamista useassa osassa: ensin pohjaosa, sen päälle rypäleitä tai marjoja ja taikinaa, toinen paistokerta ja taas jotain täytettä ja päälle loppu taikina sekä kolmas paistokerta. Voi tosin käydä, että sitten kun pintakerros on lopulta kypsää, on pohja puolestaan melko tumman ruskeaa :-). Nähtäväksi jää.

 

Pari päivää sitten sattui Pirkka-lehdestä löytymään todella yksinkertainen ohje kotijäätelön tekemiseksi. Olen aikoinaan tehnyt itse jäätelöitä jäätelökoneella, mutta se huvi loppui kun pakastimesta löytyi koneessa käytettävä jäädytyspakkaus jonka sisältö oli samentunut ja joka muutenkin näytti epäkelvolta. Niinpä kone lähti kierrätykseen.

Löytämäni jäätelöohje oli todella niin yksinkertainen, että hämmästyin. Niinpä sitä piti sitten kokeilla. Perustarvikkeita oli käytännössä vain kaksi: puoli litraa kermaa ja purkillinen kondensoitua maitoa. Lisäksi tarvitaan oman maun mukaisia makuaineita sen verran kuin makua haluaa jäätelöön tehdä.

Kaapistani löytyi melkein se mitä piti, mutta vain melkein. Jääkaapissa oli kaksi pikku purkillista kermaa, joilla olisin pärjännyt mutta kondensoitu maito oli laadultaan karamellisoitua eli ruskeaa, ja kun ajattelin tehdä valkoista jäätelöä, oli lähdettävä ostoksille lähikauppaan. Lähtöä vauhditti se, että ennätin kuitenkin avata maitotiivistepurkin ja havaita sen jotenkin jähmettyneeksi. Maistelin sitä ja totesin sen olevan makeaa kuten kuuluu, mutta kun katsoin purkkia tarkemmin, huomasin että sen päiväys oli runsaat kuusi vuotta takanapäin. Niinpä päätin, etten tee siitä nyt senkään vuoksi jäätelöä vaan jotain muuta, ehkäpä biojätetttä.

Kauppareisulla mukaan lähti maitotiivisteen ja muiden ostosten lisäksi myös puolen litran kermapurkki, joten kotiin palattuani raaka-aineiden annostelu ja valmistuksen aloitus oli varsin helppoa. Alla oleva kuva kertoo, mitä makuja ajattelin jäätelöön (tai jäätelöihin, päätin tehdä kerralla useaa eri makuista) laittaa.

Niinpä vatkailin kerman kohtalaisen kiinteäksi vaahdoksi ja hämmentelin lusikalla sekaan purkillisen kondensoitua maitoa. Jaoin seoksen pieniin pakasterasioihin, jotta voisin lisäillä niihin erilaisia makuja. Rasioihin tuli sisällystä vaihteleva määrä, ja osa tuli syötyä jo sellaisenaan (ja hyvää oli sekin).

Ensimmäistä makua varten annostelin juomalasiin kuvassa vaniljapurkin vieressä näkyvää mascovado- eli intiaanisokeria pari ruokalusikallista, seurakseen pari kukkurallista teelusikallista pikakahvirouhetta. Seoksen sekoittelin pakasterasiaan ja liimasin kanteen maalarinteipin johon kirjoitin maut muistiin.

Toinen rasia sai osakseen reilusti vaniljasokeria ja inkiväärillä maustettua vaahterasiirappia, lisänä strösseleitä kourallisen verran.

Kolmanteen meni purkillinen mehuttomaksi valutettua ananasmurskaa, ja neljäs puolestaan joukon mausteita joilla tarkoitus oli imitoida piparkakkuja: neilikkaa, kanelia, muskottia, maustepippuria ja pomeranssinkuorijauhetta (sikäli kuin näitä kaikkia joku piparkakkutaikinaan pistäisi).

Rasiat saivat levätä pakkasessa seuraavaan iltaan, jolloin avasin niistä ensimmäisen eli maustepurkeista makunsa saaneen jäätelökokelaan. Annoin sen pehmetä hetken ennen maistelua, ja mietin odotellessani, että miksiköhän sen pitää olla pakkasessa niin kauan kun se kuitenkin saa hieman pehmetä ennen syömistä. Luulisin, että se kohmettuu sopivaksi jo parissa tunnissa, sillä kauemmin jäätyessään se jäätyykin aika kovaksi.

Makutestin tulos oli, että rakenne muistuttaa tavallista jäätelöä, joka on jonkin aikaa saanut pehmentyä pöydällä. Voi olla, että jos kerma vatkataan vielä kovemmaksi, rakenne muuttuu paremmaksi, sillä kondensoitu maito on melko löysää ja muuttaa kermavaahdon takaisinpäin kermamaisemmaksi kun ne yhdistetään. Paksumpi vaahto luonnollisesti pysyy paksumpana. Toisaalta voisi kokeilla vaikkapa kondenssimaidon kuumentamista, agaragarin lisäämistä ja jäähdyttämistä ennen yhdistämistä kerman kanssa. Perunajauhokin voisi imeä kosteutta, mutta miten se sopisi kokonaisuuteen, selviää vain kokeilemalla. Testit siis jatkuvat tuonnempana :-).

Mutta maku, se oli mukava. Piparkakku tuli mieleen sen takia, että se tuli mieleen jäätelöä tehdessä. Muutoin maussa maistuivat turhan paljon maustepippuri ja pomeranssinkuori, joten seuraavalla kerralla täytyy muistaa ripotella niitä hieman vähemmän. Koska kondenssimaito on todella makeaa, ei sokerin lisääminen käynyt edes mielessä (vaniljasokeria lukuun ottamatta), mikä oli ainakin ensimmäisessä makutestissä pelkästään hyvä asia. Makeudellakin on rajansa, vaikka herkuista olisikin kyse.

Fariinisokeriakin oli tarkoitus johonkin laittaa, mutta paketti oli niin kuivunut ettei siitä saanut kunnolla palasia edes vasaralla lattiaa vasten hakkaamalla. Muutaman pienen möykyn sain irti ja laitoin ne vesitipan kanssa pehmenemään pikku rasiaan seuraavaa käyttökertaa varten. Kahta tavallista siirappiakin kaapista löytyy kuten monia muitakin makuja. Tuumailin myös, että tämä voisi olla sopivan helppoa kokkailupuuhaa pienten lasten kanssa tehtäväksi, niin että jatkoa seuraa.