Tällä kertaa teemana oli piimäkakku. Koska toinen lapsi oli piimän ystäviä, löytyi jääkaapista riittävästi eli puoli purkkia piimää. Kaupasta noudimme tomusokeria, pari pakettia vaniljalla maustettua tuorejuustoa sekä strösseleitä päällistä varten. Muut tarvikkeet keittiössä jo olivatkin.

Taikina poikkesi aiemmin käyttämästäni sikäli että siihen tuli kaksi kananmunaa. Muutoin se oli perinteinen eli puoli purkkia jotain piimää, kaksi lasillista sokeria, kaksi teelusikallista soodaa, pari sataa grammaa sulatettua voita (tosin itse käytän kylmäpuristettua rypsiöljyä kuten olen jo monesti aiemmin kertonut) ja neljä-viisi sataa grammaa vehnäjauhoja. Sokeri ja kananmunat vatkataan vaahdoksi, lisätään jauho- ja soodaseos, lisätään voisula ja piimä ja kaadetaan taikina pellille paistumaan kahdessa sadassa asteessa.

Päälliseen meni kumpikin tuorejuustorasia sekä reilusti tomusokeria (jota ei tosin tainnut tulla tarpeeksi, päällinen kun jäi lopulta melko pehmeäksi). Nuorempi lapsukainen halusi koristella päällisen joten siihen meni koko purkillinen strösseleitä, jotka mukavasti rapisivat hampaissa kun piirakkaa pureskeli.

Lopputuloksesta ei tullut otettua kuvaa, mutta hyvää se oli niin kuin aina. Koska syöjiä oli puolen kymmentä, piirakka tuli syödyksi parissa päivässä.

Palattuani pääsiäisen jälkeen kotiin päätin leipoa täälläki piimapiirakkaa. Koska taikina-annokseen tarvitaan vain puoli purkillista piimää, piirakoita tuli kaksi.

Ihan huvikseni päätin tehdä piirakat kahdella eri tavalla. Kuvan piirakkaan en käyttänyt kananmunia; piirakkataikinaan meni siis puoli purkkia piimää, puoli kupillista rypsiöljyä, arviolta reilu lasillinen sokeria, puolisen litraa vehnäjauhoja (muitakin jauhoja, jopa ryynejä, olen joskus käyttänyt hyvällä menestyksellä) ja pari lusikallista soodaa.

Tämän piirakan taikinan tein kuten lasten kanssa leipoessani, eli vaahdotin kaksi kananmunaa ja reilun lasillisen sokeria. Muut ainekset ja määrät olivat vastaavat kuin edellisenkin kuvan piirakassa.

Johtuiko lie siitä, että lasten kanssa paistaessani käytössämme oli kiertoilmauuni ja kotona vain tavallinen sähköuuni, mutta kotona kumpikaan piirakka ei noussut niin kuohkeaksi kuin pääsiäispiirakka nousi. Kohosivat toki nämäkin, ja kumpikin yhtä paljon, mutta silti vähemmän. Saattaa ero olla jauhoissakin, mene ja tiedä.

Hyviä kumpikin piirakka kuitenkin on, enkä huomaa maussa mitään eroa, olipa taikinassa kananmunaa tai ei. Nyt kun taas on aikaa kokkailla ja kokeilla, pitänee tätäkin kokeilua jatkaa. Tuli nimittäin mieleen, että kun olen aiemmin leikkinyt omatekoisilla hernejauhoilla, voisin kokeilla miten ne käyttäytyisivät piimäpiirakan osana, vehnäjauhoilla täydennettynä. Maistuisikohan hernesopalle :-) ?

Kävi nimittäin niin, että tätä edellisellä leipomuskerralla ajattelin kokeilla, onnistuisinko tekemään munkkitaikinasta samanlaisia uunissa paistettuja rapeita tyynyn näköisiä munkkeja kuin mitä lapsuuskodin naapurin emäntä aikoinaan teki. En onnistunut!

Tein taikinan jokseenkin samalla kaavalla kuin jo kahdesti aiemmin eli kolmisen lasillista vettä, paketti hiivaa, lasillinen sokeria ja vajaa kilo vehnäjauhoja. Taikinan noustua leikkelin taikinasta epämääräisen näköisiä möykkyjä leivinpaperille ja muotoilin niistä jauhotetulla veitsellä piehenköjä suorakaiteen muotosia (edelleen epämääräisen näköisiä) möykkyjä kohoamaan paistoa varten. Veitsi piti jauhottaa ensimmäistä muotoillessani, sillä taikina oli sen verran löysää että se tarttui "mukavasti" veitsen terään. Kun silpaisin veistä jauhokasassa, sain taputeltua veitsen avulla möykkyjä matalammaksi. Jo tässä vaiheessa homma alkoi epäilyttämään.

Johtuiko tuosta jauhotuksesta vai mistä, mutta pellille asettelemani möykyt paistuivat uunissa melkoisen kovakuorisiksi ja selkeästi jauhopintaisiksi. Söin yhden, joka näytti pikkulapsen taputtelemalta leipäseltä. Näytti, muttei maistunut. Ei maistunut munkiltakaan, kun siinä ei ollut yhtään rasvaa sen enempää taikinassa kuin pinnallakaan. En tosin osaa edes arvata, olisiko vaikka pinnan voitelu paistorasvalla auttanut, mutta yhteen niiden maistelu jäi. Oli muuten aikka tiukkaa pureskeltavaa että sain palasia irti. En kehtaa laittaa tähän kuvia, mutta ne näyttivät vaaleanruskeilta kakkaroilta joissa oli valkeita jauhoraitoja. Hauskan näköisiä, ei voi kieltää.

Paistoin  vain yhden pellillisen, ja loput paistelin kattilassa paistoon tarkoitetulla ruokaöljyseoksella. Niistä tuli ihan kelvollisia. Pieni makuvirhe niihinkin tosin tuli, johtuen siitä että minulla oli päivällä sen verran menoja ja muuta puuhaa, että taikina sai nousta useamman tunnin ihan itsekseen. Se ei haitannut sikäli, ettei se kohonnnut kuin puoliväliin ämpäriä eli vähäisen nestemäärän takia tiesin ettei siinä ole ylitulon vaaraa.

Enemmälti tuli kuitenkin haittaa siitä, että pitkä kohoamisaika tarkoitti suomeksi pitkää käymisaikaa. Kattilassa paistamiini munkkeihin tuli nimittäin selkeä käymisen maku. Todennäköisesti alkoholipitoisuus ei kuitenkaan muutamassa tunnissa kovin korkealle kohonnut, ja prosentit lienevät hävinneet kypsennettäessä. Tiedänpähän jatkossa, etten jätä taikinaa paistoa odottelemaan kovin moneksi tunniksi. Tämä viimeisin paistoerä sai muhia vain parisen tuntia, ja niistä tuli oikein mainioita. Osassa niistä vaan kävi sitten sillä lailla, että kun tarkoituksella paistoin muutamia hieman pienemmällä lämmöllä, joistakin tuli vähän turhan sitkeitä. Mutta kohta kaikki nekin on jo syöty.

Seuraava munkkileipomus siirtyykin vähän tuonnemmaksi, sillä jääkaapissa odottaa hieman erilainen hyytelökakku maisteluvuoroaan. Lisäksi sain eilen näppärän pikkupullareseptin, jota sitäkin täytyy kokeilla. Näistä kokeiluista kerron tuonnempana, mahdollisesti kuvien kera.

Tuttava oli kertonut, ettei kahvilassa ole varaa myydä maitoon tehtyjä munkkeja, ne piti tehdä vesitaikinaan. Emäntä oli tuolloin tehnyt niitä sen verran, että muisti reseptin vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Ja mikäpä sitä muistellessa, se kun oli todella yksinkertainen.

Teimme emännän kanssa tuolloin koepaistoksen. Hän teki taikinan ja kun se oli noussut tarpeeksi, alkoi hän pyörittelemään reikämunkkeja jotka minä paistoin kahdella kattilalla. Kummallakin oli kiirettä, sillä taikina nousi kuin pullataikina vaikka emäntä hääräsi ahkerasti taikinapötköjä pyöritellen. Litran taikinasta tuli lopulta ämpärillinen maukkaita munkkeja.

Minäkin tein niitä kulkiessani eri taloissa, opettaen niissä emäntiä kahvilamunkkien valmistamiseen. Niinpä niitä tuli tehtyä eräskin sangollinen, ja olen niitä tehnyt myös myöhemminkin. Muistelin tässä eräänä päivänä, että siitä on jo pari kymmentä vuotta kun olen niitä viimeksi tehnyt, joten eiköhän ole jo aika kokeilla vieläkö niitä osaisin valmistaa.

Tuumasta toimeen ja kaupan kautta kotiin.  Muuta sieltä ei tarvinnut ostaa kuin hiivapaketti, muut aineet kun löytyivät jo kotikeittiöstä. Koska kyse olisi kokeilusta, ajattelin tehdä vain pienen taikinan. Ohje siihen on helppo: puoli litraa sopivan lämpöistä vettä, sellaista kädenlämpöistä suunnilleen. Siihen liotetaan yksi paketti hiivaa ja lisätään lasillinen hienoa sokeria. Kun ne ovat liuenneet, sekoitetaan joukkoon vehnäjauhoja sen verran että syntyy löysähkö taikina. Ehkä noin puolisen kiloa on sopiva määrä; en osaa sanoa, kun en mitannut määrää, kaatelin vain pussista ja sekoittelin.

Kun taikina oli sangossa noussut noin puoliväliin, aloitin munkinteon. Alussa oli hankaluuksia kun koukkasin sangosta taikinapaakun, pyörittelin sitä käsissäni ja venytin siihen reiän. Vasta loppupäässä nimittäin muistin, että taikinasta piti tehdä pötköjä ja niistä sitten rinkuloita.

No, kävihän se näinkin. Kohotin munkkirenkaita sen aikaa että paistokattilassa rasva kuumeni sopivaksi. Käytin paistamiseen tehtävään tarkoitettua ruokaöljyseosta, sillä olin oppinut kokemuksesta että perinteisellä munkkirasvalla paisetetut munkit eivät sovi sisuksilleni.

Paistelin munkkeja puolelta toiselle käännellen, valutttelin ja jäähdyttelin ja sokeroin erikoishienolla sokerilla. Itse asiassa sokeroin munkit liian lämpiminä sillä sokeri käytännössä suli niiden päältä aika pian.

Kuvassa on ensimmäisenä paistettu munkki ja vieläpä Myrna-lautasella :-). Munkin päällä näkyy sokeria, mutta jonkin ajan kuluttua se suli.

Munkkeja tuli puolen litran taikinasta kaikkiaan puoli ämpärillistä. Niitä meni kertasyönnillä melkoinen joukko, ja loput kulkivat pakastimen kautta tullen syödyiksi heti pääsiäisen jälkeen. Mausta tai koostumuksesta ei mitenkään voi tietää, ettei niissä ole maitoa tai kananmunaa, eikä niissä ole rasvaakaan kuin sen verran mitä paistossa imeytyi.

Suosittelen kokeilemaan. Itsekin aion niitä tehdä lisää, nyt kun taas muistan että pyörittelen ensin taikinapötkylöitä ja vasta niistä munkkeja. Näin saadaan tasakokoisia. Toisaalta mieli tekisi kokeilla hillomunkkien tekemistä, mutta täyttämistä pitää vielä miettiä, siis sitä, miten sen saisi yksinkertaistettua.

Uunin kanssa touhutessani keksin, että nyt kun se on puhdas, tekaisenkin sen kunniaksi jonkin kakun. Muistin samalla erään keskustelun, jossa pohdin, miten viinirypäleet käyttäytyisivät jos niitä sekoittaisi taikinaan ja paistaisi niistä kakun. Ei kun kokeilemaan.

Voitelin irtopohjavuoan ja jauhotin sen hienosokerilla valmiiksi. Sen jälkeen tein tavallisen sokerikakkutaikinan ja levitin sitä hieman vuoan pohjalle. Seuraavaksi pesin rasiallisen rypäleitä, halkaisin ne kahtia ja asettelin ne varovasti taikinakerroksen päälle.

Kuvassa näkyy, kuinka asettelin rypäleet vuokaan ja levitin sen päälle lopun taikinan. Paistoin kakkua vajaan tunnin noin 175 asteessa kunnes se oli sopivan värinen ja kypsä.

Kuvassa on ylösalaisin kumottu, jäähtynyt kakku. Kuten näkyy, osa rypälepuolikkaista painui paiston aikana lähelle vuoan pohjaa. Kakku oli pehmeä ja pohjaltaan melko kostea, mutta yllättävän hyvin onnistunut. Niinpä ei kestänyt kauaa kun se oli tullut syödyksi.

Teen tällaista toisenkin kerran. Taidan kuitenkin kokeilla seuraavalla kerralla rypäleiden jauhottamista tai kostuttamista ja sokerointia ennen kuin lisään ne vuokaan jotta näkisin, painuvatko ne samalla tavalla pohjaan. Toinen vaihtoehto tietysti on, että paistan pohjaosaa hetken ja lisään rypäleet hieman kovettuneen kerroksen päälle, kaataen lopun taikinan niiden päälle. Tästä tulikin mieleen, että voisin kokeilla kakun paistamista useassa osassa: ensin pohjaosa, sen päälle rypäleitä tai marjoja ja taikinaa, toinen paistokerta ja taas jotain täytettä ja päälle loppu taikina sekä kolmas paistokerta. Voi tosin käydä, että sitten kun pintakerros on lopulta kypsää, on pohja puolestaan melko tumman ruskeaa :-). Nähtäväksi jää.

Löytämäni jäätelöohje oli todella niin yksinkertainen, että hämmästyin. Niinpä sitä piti sitten kokeilla. Perustarvikkeita oli käytännössä vain kaksi: puoli litraa kermaa ja purkillinen kondensoitua maitoa. Lisäksi tarvitaan oman maun mukaisia makuaineita sen verran kuin makua haluaa jäätelöön tehdä.

Kaapistani löytyi melkein se mitä piti, mutta vain melkein. Jääkaapissa oli kaksi pikku purkillista kermaa, joilla olisin pärjännyt mutta kondensoitu maito oli laadultaan karamellisoitua eli ruskeaa, ja kun ajattelin tehdä valkoista jäätelöä, oli lähdettävä ostoksille lähikauppaan. Lähtöä vauhditti se, että ennätin kuitenkin avata maitotiivistepurkin ja havaita sen jotenkin jähmettyneeksi. Maistelin sitä ja totesin sen olevan makeaa kuten kuuluu, mutta kun katsoin purkkia tarkemmin, huomasin että sen päiväys oli runsaat kuusi vuotta takanapäin. Niinpä päätin, etten tee siitä nyt senkään vuoksi jäätelöä vaan jotain muuta, ehkäpä biojätetttä.

Kauppareisulla mukaan lähti maitotiivisteen ja muiden ostosten lisäksi myös puolen litran kermapurkki, joten kotiin palattuani raaka-aineiden annostelu ja valmistuksen aloitus oli varsin helppoa. Alla oleva kuva kertoo, mitä makuja ajattelin jäätelöön (tai jäätelöihin, päätin tehdä kerralla useaa eri makuista) laittaa.

Niinpä vatkailin kerman kohtalaisen kiinteäksi vaahdoksi ja hämmentelin lusikalla sekaan purkillisen kondensoitua maitoa. Jaoin seoksen pieniin pakasterasioihin, jotta voisin lisäillä niihin erilaisia makuja. Rasioihin tuli sisällystä vaihteleva määrä, ja osa tuli syötyä jo sellaisenaan (ja hyvää oli sekin).

Ensimmäistä makua varten annostelin juomalasiin kuvassa vaniljapurkin vieressä näkyvää mascovado- eli intiaanisokeria pari ruokalusikallista, seurakseen pari kukkurallista teelusikallista pikakahvirouhetta. Seoksen sekoittelin pakasterasiaan ja liimasin kanteen maalarinteipin johon kirjoitin maut muistiin.

Toinen rasia sai osakseen reilusti vaniljasokeria ja inkiväärillä maustettua vaahterasiirappia, lisänä strösseleitä kourallisen verran.

Kolmanteen meni purkillinen mehuttomaksi valutettua ananasmurskaa, ja neljäs puolestaan joukon mausteita joilla tarkoitus oli imitoida piparkakkuja: neilikkaa, kanelia, muskottia, maustepippuria ja pomeranssinkuorijauhetta (sikäli kuin näitä kaikkia joku piparkakkutaikinaan pistäisi).

Rasiat saivat levätä pakkasessa seuraavaan iltaan, jolloin avasin niistä ensimmäisen eli maustepurkeista makunsa saaneen jäätelökokelaan. Annoin sen pehmetä hetken ennen maistelua, ja mietin odotellessani, että miksiköhän sen pitää olla pakkasessa niin kauan kun se kuitenkin saa hieman pehmetä ennen syömistä. Luulisin, että se kohmettuu sopivaksi jo parissa tunnissa, sillä kauemmin jäätyessään se jäätyykin aika kovaksi.

Makutestin tulos oli, että rakenne muistuttaa tavallista jäätelöä, joka on jonkin aikaa saanut pehmentyä pöydällä. Voi olla, että jos kerma vatkataan vielä kovemmaksi, rakenne muuttuu paremmaksi, sillä kondensoitu maito on melko löysää ja muuttaa kermavaahdon takaisinpäin kermamaisemmaksi kun ne yhdistetään. Paksumpi vaahto luonnollisesti pysyy paksumpana. Toisaalta voisi kokeilla vaikkapa kondenssimaidon kuumentamista, agaragarin lisäämistä ja jäähdyttämistä ennen yhdistämistä kerman kanssa. Perunajauhokin voisi imeä kosteutta, mutta miten se sopisi kokonaisuuteen, selviää vain kokeilemalla. Testit siis jatkuvat tuonnempana :-).

Mutta maku, se oli mukava. Piparkakku tuli mieleen sen takia, että se tuli mieleen jäätelöä tehdessä. Muutoin maussa maistuivat turhan paljon maustepippuri ja pomeranssinkuori, joten seuraavalla kerralla täytyy muistaa ripotella niitä hieman vähemmän. Koska kondenssimaito on todella makeaa, ei sokerin lisääminen käynyt edes mielessä (vaniljasokeria lukuun ottamatta), mikä oli ainakin ensimmäisessä makutestissä pelkästään hyvä asia. Makeudellakin on rajansa, vaikka herkuista olisikin kyse.

Fariinisokeriakin oli tarkoitus johonkin laittaa, mutta paketti oli niin kuivunut ettei siitä saanut kunnolla palasia edes vasaralla lattiaa vasten hakkaamalla. Muutaman pienen möykyn sain irti ja laitoin ne vesitipan kanssa pehmenemään pikku rasiaan seuraavaa käyttökertaa varten. Kahta tavallista siirappiakin kaapista löytyy kuten monia muitakin makuja. Tuumailin myös, että tämä voisi olla sopivan helppoa kokkailupuuhaa pienten lasten kanssa tehtäväksi, niin että jatkoa seuraa.

Toisin kuin niin monesti, tällä kertaa valmistelin leivontaa hieman huolellisemmin etukäteen. Rasvasin pyöreän alumiinivuoan ruokaöljyllä ja jauhotin sen tomusokerilla (sainpahan samalla tyhjennettyä melkein tyhjän tomusokeripaketin; öljyä sentään jäi vielä). Kokoilin muutenkin työvälineitä ennen kuin aloitin varsinaiset puuhat: soikionmuotoinen kannu, perunanuija, nuolija (siis se muovinen lasta, ei koiraa tms.), sähkövispilä varusteineen, kulho, lusikoita, kattila ynnä muuta rekvisiittaa.

Työ lähti käyntiin musertamalla nuijalla kannussa kolme välipalakeksiä ja sulattamalla köntti voita mikrossa. Levitin muruset vuoan pohjalle ja levitin voisulan päälle, sivellen seoksen puolen sentin kerrokseksi. Siirsin vuoan jääkaappiin pariksi tunniksi jähmettymään ja käväisin sillä välillä kaupassa. Huomasin nimittäin, ettei minulla ole tällä kertaa tarpeeksi valikoimaa hyytelöitäväksi, joten kävin ostamassa puolen litran purkillisen omenasosetta ja kaksi pakkausta appelsiinituorejuustoa.

Pohjan jähmetyttyä kiehautin kattilassa ohjeen mukaan tilkan vettä ja kolme lusikallista agaragaria. Sekoitin seoksen nopeasti kannussa omenasoseeseen ja levitin sen keksipohjan päälle. Taas pistin vuoan jääkaappiin jäähtymään ja hyytymään.

Muutaman tunnin kuluttua oli seuraavan kerroksen vuoro: purkillinen apppelsiinituorejuustoa yhdistettynä vajaaseen pikkupurkilliseen ruotsalaista Messmöriä eli heravoita. Messmör-purkin olin ostanut kesällä, käydessäni Haaparannalla. Se on todella makeaa levitettä, joka on varsin monikäyttöistä. Messmör-tuorejuustoseoksen hyydytin kermatilkan kanssa kuumennetulla agaragarilla. Kerroksesta ei tullut kovin paksua, joten vuoka täyttyi vasta noin puoliväliin. Lisää siis tarvitaan, kunhan taas hyydytellään jääkaapissa.

Yön yli mietittyäni ja kakkuaihion jähmetyttyä tekaisin punaista kermarahkaa: vajaaksi jäänyt purkki kuohukermaa vatkattuna ja sekoitettuna purkilliseen rahkaa. Sekaan lisäsin sen verran karamellivärijauhetta että seoksesta tuli vaaleanpunaista. Tämänkin jäähdytin kermassa keitetyllä agarilla, jauhoa kun oli vielä reilusti jäljellä. Seosta tuli sen verran että vuoka tulikin täyteen. Vasta tässä vaiheessa huomasin, että rahkaseokseen ei tullutkaa lainkaan sokeria, joten pöläytin reilusti päälle vaniljasokeria ennen kuin laitoin kakun taas jäähtymään.

Kun kakku oli jääkaapissa hyytynyt sopivasti, pistin sen jäätymään pakastimeen. Näin siksi, että tulin valinneeksi tavallisen vuoan sen sijaan että olisin käyttänyt irtopohjavuokaa. Arvelin, että tomusokerijauhotuksesta huolimatta saattaisi olla hankalaa irrottaa kakku ehjänä vuoasta, jollei sitä jäädytä. Niinpä se sai olla yön yli pakastumassa.

Seuraavana päivänä oli irrotuksen vuoro. Käänsin vuoan ylösalaisin lautaselle, kastelin astiapyyhkeen kuumassa vedessä ja sivelin vuoan pohjaa ja reunoja kuumalla pyyhkeellä. Hetken kuluttua kakku jo irtosikin, ja käänsin sen nopeasti isolle lautaselle oikein päin. Tulos oli yllä olevan kuvan mukainen.

Kun kakku oli sulanut syötävään kuntoon, leikkasin siitä palasen maisteltavaksi. Kuvassa näkyvät kerrokset melko heikosti, koska ylimpänä oleva rahkakerros on vain hieman tummempaa kuin keskimmäisenä oleva tuorejuustokerros.

Kakku oli ihan hyvää, vaikka päällimmäisestä kerroksesta puuttuikin sokeri. Sen lisäksi kävi ilmi, että ruskeana kerroksena näkyvä omenasose oli myös sokeritonta eikä se maistunut kovin selvästi omenaltakaan. Pohja oli odottamaani pehmeämpi, sillä omenasosekerros oli kostuttanut allaan olevan murukerroksen.

Seuraavan kakun teen jokseenkin samalla tavalla. Muutoksia teen kuitenkin sen verran, että käytän kerroksiin selvästi makeampia aineksia, kuten mansikkahilloa. Johonkin väliin voisi laittaa myös raparperia tai banaania. Kumpaakin löytyy pakastimestani, edellistä palasina ja jälkimmäistä soseena. Banaanisoseesta tulee pakastettuna todella makeaa, joten se sopii täytteeksi oikein hyvin. Mutta katsotaan, mitä tuleman pitää...

Edellisestä jutusta jäi pois muisto, jonka mukaan tein aikanaan tuulihattujen ohella valkoista marenkia. Sitä pitää tehdä lähiaikoina kunhan tulee taas sopivasti aikaa ja muutenkin sopiva inspiraatio kohdalle.

Mutta ne tuulihatut. Ne ovat mielestäni todella yksinkertaisia leivonnaisia, jotka ovat lisäksi siitä hölmöjä etteivät ne maistu miltään ellei niitä täytä jollakin. Eihän niihin ole käytettykään muuta kuin nokare voita, vähän vettä, vehnäjauhoja ja kananmunia. Ei sokeria, ei mausteita eikä muutakaan maun antajaa.

Yksinkertainen ohje: kiehauta 1,5 dl vettä ja 75 g voita. Vatkaa liemeen 1,5 dl vehnäjauhoja ja saat aikaan kummallisen möykyn. Lisää sekaan kananmuna ja vatkaa 2-3 minuuttia, lisää toinen ja vatkaa taas 2-3 minuuttia. Lisää vielä kolmas ja vatkaa viiden minuutin verran (tai mieluusti pari lisääkin jotta saat sekaan kunnolla ilmaa).

Laita mehukannun sisään muovipussi ja käännä pussin reunat kannun reunojen yli. Lusikoi taikina pussiin, puristele sitä niin että taikina tiivistyy johonkin sen nurkkaan ja sulje pussi niin ettei taikina pääse nurkasta pakoon. Leikkaa kulmasta palanen ja pursota mielesiäsi möykkyjä pellille asettamasi leivinpaperin päälle. Ota huomioon, että möykyt laajenevat jonkin verran ja jos ne ovat liian lähekkäin, ne voivat tarttua toisiinsa. Tuosta taikinasta tein parikymmentä möykkyä samalle pellille eivätkä ne tarttuneet toisiinsa, mikä tieto voi auttaa hahmottamaan pellitystilanteen kulkua eteenpäin.

Paista noin +200:ssa parikymmentä minuuttia. Paista ainakin vartti ennen kuin avaat luukkua, jotteivät paistokset lässähdä littanoiksi. Jos haluat vaaleita, paista vain reilu vartti, jos tummempia niin paista pidempään, 25-30 min.

Kuvan tuulihattuja paistoin hieman alle puoli tuntia. Joissakin näkyy leikkaussauma eikä ihme, sillä nämä on kaikki täytetty kaupan mansikkahillolla, sellaisella jossa on seassa kokonaisia mansikoita. Joskus aikoinaan tein tuulihatuista sellaisia laskiaisversioita kermavaahdolla ja mansikkahillolla, mutta nyt en yksinkertaisesti viitsinyt. Kermaa olisi kyllä ollut, mutta laiskuus iski ja lätkin näiden sisään vain hillon. Hyvin nämäkin kelpasivat, katosivat heti kohta kuvan ottamisen jälkeen.

Toinen annos odottaa vielä täyttämistä jääkaapissa, suljetussa karamellirasiassa. Taidan täyttää ne huomenna kermavaahdon kera, sitä kun jäi eilisen kesäkeiton teosta puoli purkillista eikä sitä kannata avattuna kauaa säilyttää. Itse asiassa voisin valmistaa vaikkapa mansikkarahkaa ja täyttää sillä jäljellä olevat tuulihatut. Niitä voisi syödä vuorotellen mätitahnanauhalla päällystettyjen kiinankaalilehtien kanssa, hyviä kun kumpikin ovat. Pikaruokapäivä :-).

Viime lauantaiaamuna päätin, että teenpä tänään marenkikakun. Kun olin jokin aika sitten pilkkonut ja pakastanut runsaasti raparperia, ajattelin että teenpä sellaisen kakun johon käytän raparperinpalasia täytteenä. Koska sellaisen ohjetta ei ollut muistissani, ajattelin että on turvallisempaa jos etsin netin syövereistä vähän mallia.

Löysin Kotilieden kakkuohjeiden joukosta sellaisen raparperikakun, jonka alaosa on voi-sokeri-jauhotaikinasta paistettu ja päällinen marenkia. Sitähän piti kokeilla, kun lähes kaikkia tarvikkeita löytyi jo valmiiksi kotoa. Lähikaupasta piti hakea vain kookoshiutaleita ja mantelilastuja. Niiden löytyttyä ihmetelin, miksi niistä toiset olivat nimeltään hiutaleita ja toiset lastuja, kun minusta kumpikin vaikutti lastuilta, sen verran isoja kookoshiutaleet olivat.

Kakun valmistus meni kutakuinkin ohjeen mukaan; en toista tässä ohjetta, se löytyy hyvin kun etsii marenkikakkua ja menee Kotilieden sivulle jossa on useita marenkikakun ohjeita. Sieltä löytyy muun muassa tieto, että kyseinen raparperikakku on toiselta nimeltään Louise-kakku ja sen ohje on peräisin Uudesta Seelannista. Kaukaapa on kotoisin...

Ohjeesta poikkesin sen verran, että kun alakerrran taikinaan ja raparperitäytteeseen olisi pitänyt laittaa maissijauhoa eikähän minulla juuri sitä nyt ollut, käytin sen sijasta perunajauhoja ja hyvin sekin toimi. Taas nähtiin, että monta asiaa voi tehdä toisin ja jopa toimivastikin. Tosin ei aina, niin kuin kokemusta jo on.

Kuvassa valmis kakku on juuri otettu uunista. Tässä vaiheessa se on käynyt siellä jo kahdesti, kun ensimmäisellä kerralla piti paistaa alakerta eli taikinapohja, jonka päälle levittelin runsaasti raparperinpalaseosta. Sen päälle tuli marenkikerros joka paistuttuaan muuttui aika ruskeaksi, kiitos suositellun lämpötilan.

Kuten kuvasta näkyy, vuorasin irtopohjavuoan sekä pohjan että reunojen osalta leivinpaperilla. Se oli hyvä ratkaisu, sillä voitelumenetelmällä taikinat olisivat todennäköisesti tarttuneet aika lujasti vuokaan kiinni. Nytkin reunat hieman tarttuivat, mutta paperi suojasi lopputulemaa vähintään kohtalaisesti.

Kuvasta näkyy, että reunat eivät olleet viimeisen päälle fiinejä mutta eipähän ollut tarkoituskaan. Tämän kakun piti olla lähinnä kokeilu siitä, miten marenki käyttäytyy kun sitä tekee nopeasti. Paistolämpö oli (marengin lisäämisen jälkeen) aluksi +200 ja loppuajan noin +180. Ruskeaahan siitä tuli, vaikka olisin mieluusti toivonut kakusta vaalempaa. Seuraavalla kerralla pienennän lämpöä ja pidennän paistoaikaa, etenkin kun alempi kakkukerros oli tuossa vaiheessa jo valmis.

Kuvasta näkyy myös, että marengin sekaan lisäämäni kookoshiutaleet ovat isoja ja liian selvästi näkyviä. Seuraavalla kerralla survon ne pieneksi silpuksi ennen kuin sotken ne marenkivaahdon sekaan.

Tältä näyttää tekemäni kakun poikkeileikkaus. Tällä kertaa ennätin ottaa kakunpalasesta kuvan ennen kuin se tyli syödyksi. Tosin se meni menojaan kahdessa erässä, puolet lauantaina ja toinen puoli seuraavana päivänä. Mitäpä sitä kauempaa säästämään, syötävähän se oli kuitenkin joskus.

Maultaan kakku oli hyvää, joskin seuraavaan käytän vielä enemmän raparperinpalasia. Mantelilastujen sijaan aion käyttää mantelirouhetta ja jos se ei mantelinmakua lisää, kolmannella kerralla käytän lisänä manteliesanssia. Kookoslastut tosiaan hienonnan pienemmiksi kuten edellä jo totesin, ja yritän saada pinnan pysymään vaaleampana. Jos se onnistuu, myöhemmin kokeilen käyttää koristeluun karamellivärejä ja/tai nonparelleja tms. Myös mustikka- tai hillaversiotkin voisivat olla kiinnostavia.

Jos olisin osannut ajatella, minkä kokoinen paketti on kyseessä, en olisi avannut pakettiautomaatin luukkua. Mutta kun en, niin mukaanhan se oli otettava. Onneksi se ei paljon painanut, mutta olipahan kokonsa puolesta kömpelö kannettava vajaan kilometrin matkalla.

Paketissa oli viime viikon lopulla tilaamani härpäke: tehosekoitin. Olin sellaista katsellut jo jonkin aikaa eri paikoista, lähinnä kirpputoreilta. Yhtenä iltana sain päähäni katsoa, mitähän ne verkkokaupassa maksavat ja eiväthän ne paljoa maksaneetkaan. Löysin mielelleni ja mielenrauhalleni sopivan yhdistelmän kohtuuhinnalla, joten päädyin tilaamaan asiakaspalautuksena takaisin tulleen, ilman pahveja palautuneen vekottimen.

Käyttöönotto sujui näköjään vaiheittain: hain koneen toissapäivänä, pesin eilisiltana ja käytin ensimmäisen kerran sitä tänään. Käyttökohdekin löytyi samalta pöydältä kuin mille koneen sijoitin. Salaattiainekset.

Olin pari päivää sitten ostanut muutamia tarvikkeita, ajatuksena tehdä kohtalaisen kokoinen salaattiannos josta riittäisi purtavaa pariksi päiväksi. Kokoelma käsitti pienen salaatinkerän (taisi olla jääsalaattia tai jotain vastaavaa), kurkun, paprikan (punaisen, makean sellaisen) ja muutaman tomaatin. Nämä pilkoin nyt hieman pienemmiksi (paitsi että salaatinkerän heitin pois, oli vähän myteytynyt jo hän) ja sulloin sekoittimen isoon kannuun. Koska arvelin aivan oikein, etteivät ainekset ole kovinkaan imeliä, lisäsin makeutta tuomaan purkillisen ananasrenkaita liemineen (joka oli vain vettä, ei sitä sokerilientä). Sitten vain kone hurisemaan.

Kapistuksessa on useita kierrosvaihtoehtoja. Päädyin tekemään hienoa työtä (millä tarkoitan soseen muotoa, en omaa tekemistäni), käytin suurinta kierroslukua. Parin pysätyksen ja sullomisen jälkeen homma hoitui: tuloksena puolisentoista litraa ruskeaa lientä joka maistui vahvasti kurkulta. mutta jossa oli hivenen muitakin makuja seassa.

Parin koelasillisen jälkeen talletin liemen kannussa jääkaappiin jäähtymään. Säilytyksen aikana seos lajittui eli pintaan nousi hieman kiinteäksi muodostunutta vaahtoa ja pohjalle jäi selkeästi liemimäinen litku. Kumma kyllä sotkos hävisi parin tunnin kuluessa olemattomiin, mikä sai tuumimaan että jos olisin tehnyt aineksista perinteistä salaattia, sitä löytyisi jääkaapista vielä ylihuomennakin.

Päätös: jatkossa teen vähemmän perinteisiä salaatteja ja enemmän näitä vauvasoseita, joita jotkut sanovat smoothieiksikin. On paljon helpompaa nauttia salaatti juomana mukista kuin sekalaisina paloina lautaselta. Kun tämä laite lisäksi tekee jääpaloista hienoa murskaa, saan tehtyä helposti erivärisiä ja -makuisia hilejuomia itseni ja muidenkin iloksi. Kokeilevan kokkaajan mielikuvitukseni lähti heti liikkeelle, sillä oivalsin että voisin tehdä kaikenlaista: soseita eri tarkoituksiin, mehupohjia joilla saa kuplaveden kanssa limsoja, taikinapohjia ja vaikka mitä mukavaa.

Olen syönyt sitä niin leivällä kuin pullasiivuillakin, ja tällä kertaa päätin kokeilla sen leivontaominaisuuksia. Pakastimesta löytyi joltain joululta yli jääneitä torttutaikinalevyjä joten niistähän tekee näppärästi pikaviinereitä. Kun kaapista löytyi lisäksi pari pussia pehmeitä aprikooseja, olivatkin tarvikkeet jo koossa. Sitten vain keittelemään aprikooseja vielä pehmeämmiksi ja sulattelemaan taikinalevyjä.

Kuvassa viineriraakileet ovat lähdössä uunimatkalle. Neljästä sulatetusta torttutaikinalevystä leikattujen puolikkaiden koristeena on valkosipulihyytelöä, halkaistuja (pehmeäksi keitettyjä) aprikooseja ja valkeaa raesokeria. Odotettavissa oleva paistoaika oli noin varttitunti ja lämpöä jotain 175 C.

Tässä on sitten lopputulos. Taikinalevyt kyllä paistuivat kypsiksi, mutta jostain syystä niiden pintaan ei tullut kaipaamaani vaaleanruskeaa väriä. Itse asiassa muutamasta näkyy, että ruskea sävy, siellä missä sitä oli, oli turhankin tummaa. Hmmm. Jokin meni tällä(kin) kertaa vastoin toiveita ja odotuksia.

Viinerit tulivat kyllä syödyiksi melkein siltä istumalta kun ne jäähdyttyään pöytään pääsivät. Valkosipuli ja aprikoosi olivat niiin hyvä yhdistelmä että jatkoa seurasi. Siitä lisää myöhemmässä artikkelissa. Tämä viinerikokeilukin saa jatkoa tuonnempana, levyjä on vielä muutama pakkasessa odottamassa.