Viikko sitten ostin lampaallisen verran lampaanlihaa eli yhden lampaan teurastettuna, paloiteltuna ja pussitettuna. Annoin siitä muutaman palasen työ- ja muille kavereilleni maistiaisiksi.

Lammas on ollut jo monta, monta vuotta huippuherkkua. Kaukana ovat ne ajat, jolloin lampaanliha maistui villasukalta ja ties miltä. Syynä oli ensinnäkin se, että teuraaksi joutivat vanhat pässit ja uuhet, joiden ei enää uskottu tekevän perheenlisää. Toisaalta, kotiteurastuksen kulta-aikana, eivät teurastusolot ja -tavat olleet välttämättä viimeisen päälle kehuja ansaitsevat. Muutoinkin olosuhteet kun olivat aika usein ankeat.

Nykyään teurastajat ovat ammattilaisia, myytäväksi kelpaa vain huippulaatuinen liha ja lampaankasvatuksessakin puhkuvat eri tuulet kuin sata vuotta sitten, mitä aikaa arvostelijat m

 

ahtavat järkiään vielä muistella. Ken ennakkoluuloistaan huolimatta rohkenee maistaa lammasta, vaikkapa lammaskaalta, lampaanviulua tai savulammasta - tietysti mieluusti kotimaista, ja kaikkein mieluimmin lähiruokana myytävää - kokee karvaan pettymyksen: eihän se maistukaan villalta, sehän on erittäin herkullista. Nam!

Itse pidän lampaasta eri tavoin laitettuna. Itsepä sitä kun eri tavoin laitan, miten milloinkin. Viimeksi tein pari päivää sitten makeaa - kirjaimellisesti siis makeaa - lammmasmureketta.

Koska en yleensä lue valmiita ohjeita, ja vielä harvemmin niitä kirjoittelen muistiin, yritän muistella miten murekkeen kasasin. Suunnilleen näin se meni:

Aiemmin keitin hirvenluista lihalientä, josta tuli sellaista tytinää (hyytelöä) kun se jäähtyi jääkaapissa. Sulatin sitä kulhossa suunnilleen kahvikupillisen. Liemeen lisäsin kaksi (tai olikohan niitä kolme) kananmunaa, jotain viiden - kymmenen sentin pätkän purjoa hienoksi silputtuna (minulla on sellainen sauvasekoittimeen kiinnitettävä pähkinänmurskausrasia joka sopii vaikka sipulin pilkkomiseen) ja purkillisen ruokakermaa (rasvaprosenteilla ei ole väliä, rasvaa tarvitaan ruoassa jotta siitä tulee hyvää, sanon minä).

Sekaan pistin noin lasillisen sokerikorppujauhoja (kerään niitä sokeri- ja kanelikorppupusseista talteen kun korput on syöty); taisipa siinä mennä kaneliakin mukana. Sitten oli mausteiden vuoro: minttua reilusti, samoin valkosipulirouhetta. Valkopippuria vähäsen, paprikajauhetta reilusti, maustepippuriakin taisi mennä vähän, samaten kynteliä, kirveliä ja fenkolia (viimeistä minä vähän hienonsin peukalolla kourassa; käyttäkää morttelia jos haluatte ja teillä on. Minulla on mutten halunnut). Sekaan vielä lorautus soijakastiketta (niitä minulla on muutamia erilaisia; laitan mitä milloinkin sattuu käteen, jos ei ole niin väliä. Nyt ei ollut).

Tässä vaiheessa sotkin sekaan lammasjauhelihaa. Sitä oli semmoiset vajaa puoli kiloa. Koska seos oli vielä varsin löysää, lisäsin sekaan tavallisia korppujauhoja sen verran että seos sakeni sopivan paksuksi. Sitten muistin, että suolaa en vielä ollut laittanut, joten sitä sekaan suunnilleen kukkurallinen teelusikallinen.

 

IMG_0066-normal.jpg

Ajattelin tehdä murekkeesta sokerikakun näköisen mutta koska en löytänytkään sopivankokoista vuokaa kaapista, paistoin sen teflonpintaisessa sydänvuoassa. Vihje: voitelu ei riitä, käyttäkää leivinpaperia jos haluatte kumota murekkeen vuoasta. Muutoin se tarttuu kiinni niin kuin minulle nyt kävi. Ei käy ensi kerralla näin.

Paistoin mureketta uunissa vajaan kahden tunnin ajan, 175 asteen lämmössä, ilman kansirakennelmia. Väriksi tuli semmoinen paistetun maksalaatikon väri, semmoisen kaupasta ostetun.

Mureke oli paiston jälkeen vielä pehmeä ja epäilin sen jääneen raa'aksi, mutta kun se jäähtyi jääkaapissa seuraavaan iltaan, se oli kiinteytynyt mukavasti. Tulos oli jälleen hämmästyttävä: se oli hyvää. Ehkä siinä oli hieman liikaa sokeria, sokerikorppujauhojen vuoksi, ja liian vähän suolaa (joka ei oikeastaan ole virhe eikä puute). Yhtä kaikki se on oikein hyvää, ja sopii hyvin mikrossa lämmitettäväksi grillimakkaroiden kera. Siten laitettuna se ei kaipaa seurakseen pottuja eikä makaroneja tai muita hökkeitä, riittää vain murekepala, pari makkaraa ja vähän sinappia lautasen reunalle.

Tähän liitän vielä kuvan paistoa odottavasta murekkeesta malliksi. Vihreät pilkut siinä ovat niitä purjon palasia. Ne olisi voinut murskata vielä pienemmiksi, mutta kun itselle tekee, onko sillä niin väliä.