Tästä se lähti

Eilen oli juhannusaatto, ja se oli minullakin vapaapäivä. Valvoin edellisenä iltana pitkään, lukien hyvää kirjaa pitkälti ohi puolenyön. Siitä huolimatta heräsin aamulla liki tavalliseen aikaan vaikkei mikään herätyskone ollut päällä, ei kello, ei radio...

Perinteisen leipäpala-mehulasi-aamupalan jälkeen mietin päivän työsuunnitelmaa. Vaikka sää näytti hyvältä, hylkäsin ulos lähtemisen ja päätin ryhtyä leipomaan kakkua. Sellainenkin tuli lopulta tehtyä, tai ainakin pohja, mutta sitä ennen valmistui paljon muuta. Näinhän se menee, minulla ainakin. Aion yhtä, aloitan toista ja teenkin lopulta kolmatta eli aivan jotain muuta.

Hyödytöntä suunnittelua

Ajattelin, että kun kerran lämmitän uunin, teen siinä samalla jotain ruokaakin. Aloitanpas siis makaronilaatikosta. Sitten seuraa ahaa-elämys: nytpä onkin hyvä tyhjentää taas kaappeja ja pakastinta vanhoista tarvikkeista.

Jääkaapista löytyi parin sadan gramman pussillinen pari päivää sitten sulamaan nostamaani savuporomuretta. Alalaatikossa oli lisäksi muutama peruna. Nämähän tietysti sopivat yhteen, eli päätin tehdä perunalaatikon, johon käytän muun muassa tuota muretta. Huomaa tuo "muun muassa", se kuuluu yleensä yhtenä aineosana resepteihini.

Voitelin pienen laatikkovuoan ja kuorin ynnä siivutin perunat. Ladoin niitä kerroksen, päälle pari kourallista eli neljännespussillinen muretta ja taas perunasiivuja. Siinä vaiheessa hoksasin, että minulla on pussillinen luumuja pöydällä. Siispä niitä puolentusinaa epämääräisinä siivuina sekaan. Päälle vielä perunaa, ja liemeksi laatikkoon purkillinen sakeaa ruokakermaa (maustamatonta). Mausteeksi koko hommaan pistin vain suolaa, ja sitäkin vain vähän.

Laatikko paistumaan, ja saman tien ne alussa aikomani makaronit kiehumaan. Niitä menikin loput kaksi pussia, joten niistäkin päästiin eroon. Makaronien kypsyttyä sopivan pehmeiksi ja veden imeydyttyä lähes kokonaan lisäsin sekaan loput eli noin 150 grammaa savuporomuretta. Koska murut sisältävät aika tavalla suolaa, en lisännyt sitä tällä kertaa lainkaan. Sotkoksen kippasin puolen paistopellin kokoiseen, tietysti voideltuun, paistovuokaan. Päälle kaadoin hyydytysnesteen joka sisälsi kolme kananmunaa ja reilu puoli litraa Hedelmäpommi-jogurttia (maitoa kun ei tällä kertaa ollut käytettävissä).

Paistos uuniin, jonne se mahtui oikein hyvin perunavuoan kanssa. Lämpöäkin oli kummallekin sopivasti eli vajaa parisataa astetta.

Jämistä vielä jotain tai jotain muuta

Perunalaatikon teosta jäi muutama kuorittu peruna yli. Pistin ne pikkukattilaan paloina, keittääkseni niistä vaikka muusia pikku annoksen. Samassa muistin, että minullahan on inkiväärinjuurta jääkaapissa, aika tavalla nahistunutta tosin. Siitä pari palasta perunakattilaan; kokeillaan, miltä maistuvat inkivääriperunat.

Perunoiden kypsyttyä kaadoin veden pois ja ongin kattilasta pois inkiväärinpalaset. Muusasin perunanpalat ja lisäsin sekaan aimo köntin voita. Kas vaan, minullahan oli vielä toista kennollista kananmunia, ja vajaassa kennossa oli päiväys aika kaukana takanapäin. Ei kun kananmuna perunasoseen sekaan. Hups, siitä tulikin aika löysää, pottuja kun oli niin vähän.

Nou hätä, lisäänpä sekaan vähän jauhoja ja teenkin sitten vaikka perunamuffinseja. Teenpä niitä sitten vähän enemmänkin, tosin kuitenkin toisenlaisia, koska kun kananmunistakin olisi kuitenkin hyvä päästä eroon kohtapuoliin.

Muffinsien paistamiseksi minulla on kaksi peltiä, joita osaan nyt jo käyttääkin. Kuten aiemmin olen kertonut, viimeksi tuli pulmia kun en tajunnut laittaa muffinsivuokia pellissä oleviin koloihin...

Muffinsitaikinaa tulikin sitten tehtyä sopivasti puolentoista pellillisen verran, puolikas kun oli jo varattu perunamuffinseille. Olin saanut eräältä ystävältäni kahta erikoista hilloa, väinönputkihilloa ja juolukkahilloa. Kumpikin on erinomaisen hyvää vaikkapa paistettujen vohveleiden kanssa, muuten. Kummankin purkin pohjalla oli hilloa vielä vähän jäljellä, ja nehän sopivat tietysti hyvin muffinseihin käytettäväksi, kuvittelin. Vuokaan pari lusikallista taikinaa, sitten jompaa kumpaa hilloa ja päälle vielä taikinaa sen verran kuin on sopivaa.

Tässä välissä makaronilaatikko on jo saanut sen verran väriä pintaansa, että katsoin sen olevan jo valmista. Otin vuoan pois, jätin perunalaatikon uuniin koska perunat koemaistellessa tuntuivat vielä raaoilta ja nostin vähän lämpöä. Samantien nostin myös ensimmäisen muffinsivuoan uuniin. Siinä oli sekä peruna- että hillomuffinseja.

Pieleen, pieleen...

Hätäilin hieman paistamisen kanssa, muffinsit kun nousivat uunissa aika mukavasti. Otin kohta pellin pois ja pistin toisen tilalle. Poisottamani muffinsit olivatkin vielä raakoja, minkä huomasin ensimmäistä maistaessani. Tietysti ne lässähtivät, kun eivät olleet paistuneet kunnolla. Toisen pellillisen annoinkin sitten paistua ihan oikeasti, joten ne kypsyivät ihan mukavasti. Otettuani ne pois pistin ensimmäisen vielä uudelleen paistumaan. Laskin, että vaikka ne eivät enää nousekaan, ne kuitenkin kypsyvät.

Uusintakierroksen jälkeen otin perunalaatikonkin pois uunista. Ruoka oli lopultakin saanut väriä pintaansa, ja perunatkin olivat jo kypsiä. Uuni oli kuuma, joten nyt olisi lopulta sen kakun vuoro.

Tein taikinan, johon käytin sekä vehnä- että perunajauhoja, arviokaupalla tietysti. Tuo viimeinen taisi olla virhe, tai sitten meni jotain muuta pieleen. Käytin taikinaan samaa jogurttia kuin makaronilaatikkoonkin, ja niinpä pistin jauhojen sekaan sekä leivin- että soodajauhetta. Vuokakin oli samanlainen kuin makaronilaatikolla, sillä ajattelin tehdä neliskanttisen täytekakun.

Jokin siis meni vikaan, sillä ensinnäkään taikina ei kohonnutkaan uunissa ja toisekseen siitä tuli melko kuiva. Perunajauhoja taisi olla liikaa, on oma arvioni. Paloittelin kakun neljään osaan, jotka nostelin päällekkäin isoon rasiaan samalla kun kostutin niitä granaattiomenasiirapista tekemälläni kostukkeella. Laitoin sitä aika reilusti kunkin palasen päälle; se imeytyi niiden pohjapuolelta paremmin kuin päällypuolelta, joten ladoin ne rasiaan ylösalaisin, pistin kannen päälle ja nostin rasian jääkaappiin.

Saa nähdä, mitä kakkupaloista tulee. Maistoin makeaksi kuvittelemaani granaattiomenasiirappia ja kun kirpeä polte oli suusta kadonnut, nostin pullonlopun siististi poisheitettävien joukkoon. Muistin, että samanlainen kokemus aineesta oli aikaisemminkin, eli sitä ei ole tarkoitettu raakana maisteltavaksi. Tai sitten siirappi oli vanhaa jo ostettaessa.

Näinhän siinä sitten kävi

Päivän saldoksi laskin, että poistin raaka-ainevarastostani viimeiset perunat, inkiväärinjuuren, granaattiomenapullon, savuporomurupakkauksen, jogurttipurkin, makaronit ja luumupussin loput sekä pari hillopurkkia. Myös kananmunia meni mukavasti. Lopputulemana oli kymmenkunta annosrasiaa mukavan makuista makaronilaatikkoa, pariksi päiväksi oudonmakuista perunalaatikkoa, pari rasiallista kummallisen makuisia ja läsähtäneitä muffinseja sekä kakkupohjaksi tarkoitettuja levyjä joista ei ole mitään tietoa, mihin niitä käyttäisin.

Kuvatkaan eivät oikein onnistuneet. Ainoastaan aloitetusta makaronilaatikosta sain kohtalaisen kuvan, loput olivat yhtä tärähtäneitä kuin ottajansakin. Mutta päivä meni joka tapauksessa rattoisasti ja oppiakin tuli kovasti (jos vain muistaisi ensi kerralla, mitä) ja syötävääkin tuli tehdyksi moneksi päiväksi. Kaikkea ei tosin taida kehdata vieraille tarjota :-).

Kuva hieman valehtelee, sillä todellisuudessa makaronilaatikkoni oli aika tavalla paistuneemman värinen. Hyvääkin se on, vaikka siinä ei olekaan muuta maustetta kuin savuporomureen mukana tuleva suola. Lopputuloksessa maistuukin poro mukavalla tavalla.