Syksy on muun ohella hirvenmetsästyksen aikakausi. Metsästetään silloin toki muutakin, kuten sieniä, marjoja ja syysmyrskyissä rannoilta karanneita veneitä. Minulle se mennyt syksy ollut mitään näistä, sillä sieniä ei ollut, marjoja ei tullut, en metsästä ja veneenkin olin kiskonut rantapehikkoon kevättulvilta talteen jo kesällä, kalastaminen kun ei jatkuvien sateiden vuoksi oikein innostanut tällä kertaa.

Mutta hirveä, sitä saa vaikkei metsästäisikään itse. Tuttavapiiriin kuuluu joukko metsästäjiä (miehiä ynnä naisia), ja niinpä kun satuin paloittelupaikalle jakoaikaan, sain yllättäen ison pussillisen lihattomaksi leikattuja luita. Tällä kertaa leikkuumestari oli todella tittelinsä mukainen, sillä luissa ei juuri lihaa ollut; sen, mikä ei lähtenyt isoina palasina, hän viilteli irti jauhelihatarpeina käytettäväksi silpuksi. Puhtaasta jäljestä huolimatta leikkuutyö ei vienyt kauaa aikaa eikä huulenheittoakaan siinä sivussa unohdettu.

Pitkästä aikaa minulla siis oli kasa luita, ja koska en omista koiraa, ottotarkoituksenani oli keitellä niistä lihalientä ynnä muuta. Niin myös tein. Kymmenen litran kattilalla keittelin lihoja useampana päivänä, tehden samalla muita kotihommia ynnä muuta askaretta siinä sivussa. Lisäilin välillä vettä kattilaan jotta keittäminen jatkuisi. Lihojen irrottua luista nostelin suurimmat lihanriekaleet (ne eivät todellakaan olleet suuria) ja lihattomat luut kattilasta, vaihdoin uudet tilalle ja taas menoksi. Kattila porisi aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen eikä se edes yön aikana juuri ehtinyt jäähtyä.

Kaiken keittämisen tuloksena minulla oli muutama kilo kypsää, hienoksi jauhautunutta hirvenlihaa ja tosi monta litraa sakeaa lihalientä. Lihat jäähdyttelin sitä mukaa kun niitä kattilasta keräilin, ,liemen puolestaan vasta kun olin sen lopussa siivilöinyt useaan kertaan ja saanut sen luista ynnä lihoista puhtaaksi. Luunsirpaleiden kerääminen lihamassan joukosta olikiin omanlaisensa projekti, sillä sirut saattavat olla joskus hyvinkin pieniä. Viimeiset niistä löytyvät vasta syödessä, joten tällaisesta lihasta tehtyä ruokaa ei saa missään nimessä antaa pienille lapsille jotka eivät osaa syödessään erotella luita suussaan. Isompiakin on syytä aina varoittaa, jotta tietävät pureskella sapuskaa oikeaan malliin.

Kun sain kaiken tuon tehtyä, oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen eli alatoopin (lue: aladobi eli lihahyytelö) tekoon. Sulatin ja kuumensin jo hyytyneen lihaliemen jälleen nesteeksi ja lisäsin siihen koko joukon mausteita (suolaa, pippureita, tällä kertaa myös minttua, valkosipulia ja kaikenlaista muuta mitä kaapista käteen tarttui). Täyttelin pari kohtalaisen kokoista vuokaa lihamassalla, kippasin vuoat lientä liki täyteen ja sekoittelin niitä niin että lientä valui pohjalle saakka. Taas seurasi pari päivää jäähtymistä ja hyytymistä ja sitten pääsikin jo maistelemaan. Lopputulos oli, että enpä ole ennen syönyt mintulle ja katajalle maistuvaa alatoopia mutta hyvää se silti on. Joulu kun painoi päälle, pistin vuoat pakastimeen jossa ne edelleen ovat odottamassa vuoroaan joka ei liene kovin kaukana, sen verran päällimmäisiä kun ovat.

Vaikka raaka-aineena oli hirveä, ei lopputulos ollut mitenkään hirveä vaan pikemminkin päinvastoin. Hirvenlihankin kanssa kannattaa ennakkoluulottomasti kokeilla perinteisetä poikkeavia mausteyhdistelmiä, mutta suosittelen kokeilemaan kohtuupienillä määrillä jottei tulisi tehdyksi hirvestä sutta. Silloin hukka perii keitokset ja kokki saa nuolla näppejään.