Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta!

Tämä nykyajan sananlasku tuli taas tänään koettua, kun sain päähäni kokeilla sienikääryleen tekemistä soijasta ja jauhelihasta. Ei tullut käärylettä eikä muutakaan kunnolla syöntikelpoista. Lähellä se taisi kuitenkin olla.

Tein ensin taikinan, johon meni pikkupaketti jauhelihaa, lasillinen soijarouhetta (jonka pehmitin kiehauttamalla), mausteita, korppujauhoja, maitoa ja kananmunia. Lähtö oli siis lupaava, ja hyvältä näytti vielä siinä vaiheessa kun paistoin pannulla pari koepihviä. Mmmm. Mausteet olivat kohdillaan, suolaakin sopivasti, taikina vain oli hieman löysää joten annoin sen vetäytyä vielä jonkin aikaa ja silppusin sillä välin kangasrouskuja pieniksi palasiksi.

Tarkoitus oli tehdä leivinpaperille levy, jonka päälle levittäisin sienisilpun ja käärisin levyn sitten rullalle ja nostaisin pellille paistumaan. Saahan sitä suunnitella.

Alustana käyttämäni leivinpaperin palanen osoittautui liian pieneksi, joten kääriminen ei oikein luonnistanut. Lopulta sain jonkinlaisen pötkylän aikaiseksi ja nostin sen pellille johon se ei tietenkään kunnolla asettunut. Sain oivalluksen kääräistä pötykkä alumiinifolioon ja paistaa se folion ympäröimänä.

Paistos meni uuniin mukavasti, ja lämpöä ja aikaa riitti kunnes oli määrä ottaa paistos uunista. Siinä vaiheessa huomasin, että eipä ollut tosiaan hyvä idea se folion käyttö, se kun eristi taikinan niin hyvin ettei se ollutkaan kunnolla kiinteytynyt vaan päinvastoin, johtuen varmaan siitä että sulattamani sienet sisälsivät vettä niin paljon että ne pehmensivät taikinamassan turhankin notkeaksi. No, leikkasin päällyksen auki ja jatkoin hetken paistamista, ajatuksena että kyllähän se siitä kuivuu.

Kuivuihan se! Pinta sai ohuen kuoren, ei siinä sinänsä mitään. Hankaluutta tuli sen sijaan siitä, että foliota vasten oleva pinta myös pysyi foliota vasten eli se tarttui aiiiika lujasti kiinni.

Sain lopulta folion irrotettua paistoksesta kun aikani pakettia pellillä pyörittelin. Kohtalainen määrä sisällöstä jäi kuitenkin kiinni päälliseen, mutta koska kokonaisuutta oli runsaasti, syötävääkin jäi hyvästi jäljelle. Harmittavan paljon piti kuitenkin pistää haaskioon, kun ei oikein kehtaa alumiinisuikaleita nostaa pöytään muun syötävän seassa :-( .

Lopputulemana jouduin toteamaan, että kuori sinällään on käyttökelpoista ja syötävää, mutta kangasrouskut antavat kokonaisuudelle sen verran kitkerän lisämaun ettei sapuskasta tällä kertaa pisteitä isommin irtoa. Samalla päättelin, että sienimureke, jota joskus aiemmin kokeilin ja josta epäonnistuneesta kokemuksesta kirjoittelin, ei mennytkään pieleen soijan vaan nimenomaan sienilajikkeen vuoksi. Kangasrouskut sopivat kyllä kastikkeeseen, mutta parhaimmillaan ne ovat etikkaiseen mausteliemeen säilöttyinä.

Jatkoksi tälle episodille on kerrottava, että runsas viikko sitten paistamani vuokaleivätkään eivät onnistuneet aivan viimeisen päälle. Tein ne muutoin jokseenkin niin kuin olen niitä ennenkin tehnyt, mutta käytin taikinaan loput sillä kertaa kaapistani löytyneistä sokerijuurikasleikehiutaleista. Siis liikaa.

Mahan toiminnan kannalta on hyväksi syödä kuituja, sanotaan. Mutta mutta! Kuiduilla ja kuiduilla on eroa. Tiesin - ja sisälukutaitoisena opin jo aikaa em. hiutalepussin kyljestä - että näitä hiutaleita ei passaa käyttää mielin määrin, sillä niiden kuidut saattavat hidastaa suolen toimintaa. Nytpä tiedän, että se pitää paikkansa. Siis: jos ja kun käytätte noita hiutaleita - tai mitä tahansa kuitutuotteita - selvittäkää, miten niitä tulee oikeasti käyttää ja toimikaa sen mukaisesti. Seuraaviin leipiin laitan niitä huomattavasti maltillisemmin, niin hyvältä maistuvaa leipää kuin niillä saakin.

Huomenaamulla pöydässä on - ehkä - tänään tekemääni sienipaistosta, mutta myöhemmin päivällä taatusti jotain muuta. Muutaman punajuurikin on vielä keittämättä, ja yksi bataattikin löytyy. Ynnä perunoita. Ehkäpä revin niistä jotain erityistä sunnuntairuokaa.