Kuten olen jo monta kertaa todennut, epäonni ja epäonnistumiset kuuluvat keittiöön (ainakin minulla). Joskus niitä kertyy kasapäin, kuten nyt näyttää olevan tiskipöytäni laita.

Keittiössäni odottaa kaksi kattilaa kevätsiivoustaan eli pääsyä muurahaispesään. Syksy on jo sen verran pitkällä, etten kehtaa pesiä lähteä enää kaivellen rikkomaan. Se nimittäin taitaa olla pehmeistä keinoista enää käyttämättä...

Sain alkysyksyllä lahjaksi kasan kotimaisia omenoita ja kun en niille äkkiseltään muuta käyttöä keksinyt, päätin keittää niistä omenasosetta. Tein niin kuin joskus ennenkin sosetta keitellessäni eli kuorin ja lohkoin omenat (poistin samalla kodat) ja laitoin ne vähään veteen kattilaan kiehumaan. Mausteeksi lisäsin sekaan reilusti kanelia ja sokeria.

Hämmentelin kattilaa välillä, odotellen että omenat pehmenevät ja niinhän ne lopulta tekivätkin. Annoin kattilan kiehuskella pienellä lämmöllä, ilman kantta, ja ajattelin että haihduttelen liian veden liemestä pois ennen kuin purkitan soseen. Ajatuksen tasolla homma oli ihan OK mutta käytännössä tuli hieman hämminkiä loppupäässä. En nimittäin osannut ajatella, että kun kattilassa oli omenoiden seassa aika tavalla sokeria, keitos kuplii vaikkei siinä vettä kovin paljoa olisisikaan. Kun tämä tuli mieleen, olikin jo liian myöhäistä. Samalla selvisi omenasoseeseen syntyneen kauniinruskean värin salaisuus: paahtunut sokeri.

Omenasoseen sekaan lisäämäni sokeri oli - vähäisestä sekoittamisestani, veden haihtumisesta ja liiasta lämmöstä johtuen - painunut kattilan pohjalle ja jäänyt sinne. Kun tyhjensin kattilan soseesta, huomasin että pohjalla oli musta, kova kerros joka ei irronnut kauhalla raaputtamalla. Ei se sittemmin irronnut veitsellä, pesuaineilla, soodalla eikä millään muullakaan aineella tai keinolla. Hiomalaikkaa en sentään ole ajatellut kokeilla.

Itse omenasose oli todella hyvää, ja karamellisoituneena se oli todella maukasta pannarin päällä. Suurin osa siitä tosin meni ihan semmoisenaan, kylmänä lusikoiden. En kuitenkaan taida tehdä sitä toista kertaa sillä se näyttää olevan aika hupaa kattiloille.

* * *

Jo aiemmin, itse asiassa kahdesti, olen kertonut epäonnisesta punajuurimuusin tekoyrityksestäni. Sen tuloksena kattila vaurioitui sikäli, että sen pohja hieman pullistelee ja sitä täytyy toisinaan kopsautella kun sen nostaa hellalle. Sisäpuolelta pohja kyllä on kunnossa.

Kolmas kattilanpaistokerta oli tässä viime viikonloppuna kun keittelin makaroneja. Minullahan on tapana, että pistän kattilaan makaronit ja kaadan niiden päälle vettä sen verran kuin arvelen niihin imeytyvän; en ole vuosiin kaatanut makaronikattilasta vettä pois, sitä kun ei sinne jää kaadettavaksi sitten kun makaronit ovat sopivan pehmeitä.

Nyt kävi jotenkin nolosti sillä tavoin, että laitoin levyn hellalle ja poikkesin hetkeksi toiseen huoneeseen. Sinnehän minä tietysti jäin siihen asti kunnes muistin, että makaronikattila oli hellalla. Myöhäistähän se siinä vaiheessa oli: keittiössä oli savua tuulettaa asti (palohälyttimet eivät vielä ehtineet reagoida). Käytin kattilaa hanan alla ja huuhtelin makaronit menemään. Lopputuloksena oli, että nyt minulla on siis tisikpöydällä kaksi mustapohjaista kattilaa joita siinä liottelen ja joita välillä kynsin tiskiharjalla ja muilla välineillä. Ajattelin kokeilla keväällä, että pistän ne muurahaispesään murkkkujen putsattavaksi, ne kun tykkäävät varsinkin makeasta. Itse kattilaa ne tuskin saavat syötyä... Muuan kuulijani tosin varoitti, että kannattaa laittaa kahvaan pitkä naru, sillä ne saattavat upottaa kattilat syvemmälle pesään niitä tyhjentäessään. Narun avulla ne löytyvät paremmin. Jääpähän tämäkin sitten nähtäväksi, kunhan tästä kesä tulee.