Meillä vanhemmilla - myös vuosissa mitaten - on usein tapana pitää kiinni oppimistamme perinteistä. Niinpä, vaikka olen hyvinkin uutta kokeileva ja erikoista etsivä, perinteet kiinnostavat myös minua. Eräs niistä liittyy sunnuntaihin.

Lapsuudessani sunnuntairuokana oli usein riisipuuro. Se oli hyvää silloin ja on hyvää edelleen, eikä sen tekeminenkään ole kovin kummoinen juttu, minusta ainakaan. Yleensä kai on tapana keittää se pelkästään maitoon mutta itse valmistan sen niin että keitän riisit ensin pehmeiksi pelkässä vedessä ja vasta sitten lisäilen maitoa siihen joukkoon. Vettä käytän melko reilusti, antaen sen riisien pehmetessä sekä imeytyä että haihtua. Näin vähennän pohjaanpalamisen riskiä (onnistuu sekin silti, kokemusta on siitäkin ainakin parin kattilan verran kuten olen aiemmin muistaakseni kertonut).

Maitoa lisään siis vasta siinä vaiheessa kun vesi alkaa olla hävinnyt. Lorauttelen maitoa vähän kerrassaan ja säädän siten puuron sakeutta. Lisäksi keitos pysyy koko ajan kuumana; onko sillä mihinkään vaikutusta, en tiedä, mutta silti...

Jossain vaiheessa lisään keitokseen suolaa sekä aimo lorauksen ruokaöljyä. Mielestäni se notkistaa puuroa mukavasti sekä antaa siihen lisämakua ja hieman väriäkin (käytän yhä sitä kylmäpuristettua rypsiöljyä). Vähäinen ei ole merkitys silläkään, että kun puurosta tulee muutoin aika vähäkalorista, saa öljyllä siihen hieman lisää tukevuutta.

Tänään oli eräänlainen pula-aika joten en keittänytkään riisipuuroa. Syynä ei ollut tarvikepula vaan aikapula, tälle päivälle kun olin suunnitellut muuta ohjelmaa kuin ruoanlaitto. Puuroa piti kuitenkin oleman, olihan tänään sunnuntai ja kaapissa vanhaksi kohta menevää maitoa. Kaappini ovat siis edelleen sitä ruoka-aineita vanhentavaa lajia :-).

Keitinpähän siis tänään maitopohjaista kaurapuuroa. Se se vasta helppoa on kokata, ja hyvää siitäkin tulee.

Lorautin tavallisen teräskattilan pohjalle hieman ruokaöljyä ja kuumensin. Seuraava lorautus tarkoitti tavallista kevytmaitoa, jota pistin liemeksi tarvittavan määrän. Kylmään maitoon sekoitin suunnilleen sopivan määrän kaurahiutaleita, niitä perinteisiä elovenoja. sekä peri hyppysellistä suolaa. Hauska sana tuo hyppysellinen; määrä vaihtelee tosi paljon kokkien välillä. Sama kuin sanoisi "vähän" tai "maun mukaan", tarkoittaen ettei määrä ole niin justiinsa eikä homma niin vakavaa...

Lyhyen kiehumisen ja samanaikaisen hämmentelyn jälkeen nostin kattilan hetkeksi hautumaan kylmälle hellalle. Siinä se odotteli vuoroaan muutaman minuutin eli pöydän pikakattaukseen menevän ajan.

Puuron rakenne jää tällä tavoin, nopeasti keittäen ja lyhyesti hauduttaen, hieman rakeiseksi. Siitä huolimatta ryynit ovat pehmenneet ja jälki kuin puuro ainakin. Keitän yleensä kaurapuuron myös veteen samalla tavalla eli kypsennän vain sen verran että hiutaleet juuri pehmenevät. Jos niitä keittää niin kauan että ne hajoavat kokonaan, tulee puurosta mielestäni helposti liisterimäistä eikä suosio välttämättä ole kovin korkea. Sensijaan jo alkuvaiheessa pysäytetyn kypsymisen jälkeen tehtävä tarjoilu tuottaa kokemukseni mukaan joskus jopa kiitoksia.

Maitokaurapuuro teki mukavasti kauppansa, etenkin kun sen päälle ripotteli hieman sokeria. Jälleen NAM!

Kuvaa en puurosta ottanut, se on melkein samannäköistä tylsää kuin veteenkin keitettynä. Hieman valkeampaa ehkä, mutta eroa ei juurikaan lautasella huomaa.