Sanotaan, että hyvät neuvot ovat kalliita mutta että huonot ne vasta maksavatkin. Vaatiikin viisautta, jotta osaisi erottaa tässäkin asiassa hyvät ja huonot toisistaan. Tätäkin viisautta kokemus kasvattaa yhtä lailla kuin ruoanlaittoviisauttakin.

Kokemusta tuli hankittua jouluvapaalla - ja sen jälkeenkin - melko tavalla. Tiedä sitten, lisääntyikö siinä viisaus... Sekaan mahtui onnistumisia ja epäonnistumisia vähintään yhtä paljon kumpiakin (mitä se sitten määrässä tehneekin). Yksi viisauden lisäämiskeino oli uudenlaisia maksapihvejä koskenut kokeilu.

Sain nimittäin joulun maissa hyvältä kuulostavan neuvon eli resepti-idean kokeneelta ruoanlaittajalta. Hän on paljolti tehnyt maksapihvejä siten, että sekoittaa jauhettuun maksaan jauhelihaa ja valmistaa siitä pihvit. Eipä sitten muuta kuin kokeilemaan, tarvitseeko tuota enempää reseptistä tietää kun pääsee jo kokeilemaan.

Sattumoisin pakastimestani löytyi juuri sopiva määrä kumpiakin, jauhemaksaa ja -lihaa. Maksapaketti painoi reilun varttikilon ja kun jauhelihaa oli se tuttu neljäsataa grammaa, pääasia oli jo kasassa. Sotkin sekaan korppujauhoja ja maidossa liotettua leipää, kananmunia ja ruokaöljyä. Mausteita lisäilin lähinnä maksalle passaavasti eli mintturouhetta, valkopippuria ja -sipulia, jotain yrttejä ja vielä suolaa perään.

Mutta: kuten yleensä, ajatusteni virta vaihtoi suuntaa kesken juoksunsa. Liekö syynä laiskuus, aikapula vai muuten kesken olevat työt mutta päätinkin tehdä hommasta murekkeen enkä pihvejä. Siispä vuokaa vuoraamaan. Päättelin nimittäin, että koska taikina tuntui kaikesta korppujauhojen lisäämisestä huolimatta olevan aika löysää, se saattaa tarttua vuoan seinämiin vaikka niitä kuinka voitelisi. Siksi pohjustin vuoan leivinpaperilla tarttumisen estämiseksi.

Paistoin mureketta uunissa melko kauan lämmöllä, joka ei pintaa polta mutta sisällön kypsyttää. Liekö ollut jotain 175 astetta tai niillä seuduin. Seurailin paistumista varautuen tarvittaessa heittämään vuoan päälle leivinpaperin suikaleen, mutta siihen ei tarvinnut mennä.

Kun mureke oli mielestäni valmista tavaraa, poistin sen uunista ja järjestin sen portaikkoon jäähtymään. Seuraava askel olikin sitten jäähtyneen murekkeen poistaminen vuoasta, mikä onnistui hyvin. Leivinpaperin ansiosta sisältö irtosi helposti ja paperikin oli näppärä kuoria pinnalta pois, ikään kuin nahkaa olisi vetäen nylkenyt.

Ja sitten maistelemaan. Pettymys. Ensinnäkin mureke oli edelleen melko löysä, ei sellainen kuivahkon kiinteä kuin olisi pitänyt olla. Haarukan sijasta ruokailuvälineeksi sopi lusikka. Toisekseen se maistui enemmän maksalaatikolta kuin miltään muulta. Suolaakin oli liian vähän, ja mausteitakin olisi voinut olla enemmän.

Kaikesta huolimatta pilkoin murekkeen rasioihin ja pistin pakastimeen myöhempää käyttöä varten. Tuumailin, että kyllä se menee perunoiden ja kasvisten mukana ja höysteenä.

Yllätys olikin melkoinen kun parin viikon kuluttua sulatin rasiallisen murekepaloja ja lämmitin ne mikrossa. Mössö ei ollut kiinteytynyt sen kummemmaksi mutta maku oli korjaantunut monta pykälää parempaan suuntaan. Mureke maistui edelleen maksalaatikolta, mutta maut olivat tasaantuneet ja mausteetkin jossain vaiheessa löytäneet paikkansa. Se oli ikään kuin rusinatonta ja ryynitöntä maksalaatikkoa. Olosuhteet huomioiden ihan kelvollista sapuskaa siis.

Jos sattuisin muistamaan mitä kaikkea siihen laitoin, voisin kokeilla seuraavalla kerralla tehdä samalla kaavalla suoraan maksalaatikkoa. Tarvitsisi lisätä sekaan vain riisi - tai mieluummin kypsennetty ohraryyniannos. Lisämakua antaisi tietysti murekkeesta tykkänään pois unohtunut sipulisilppu. Sipulihan lukeutuu lähes erottamattomasti kaikkien liharuokien raaka-aineisiin, raakana tai kuullotettuna.

En ottanut murekkeesta kuvaa, mutta ajatus käy ilmi kuvittelette leikkaavanne rasiallisen maksalaatikkoa poikittain kahtia ja laittavanne palaset peräkkäin. Tulos on kutakuinkin samanlainen, melkein joka suhteessa.

Yhtä kaikki: kokeileva kokkailu jatkukoon tänäkin vuonna!