Eilen oli uuninlämmityspäivä. Siis sähköuunin, ennätin nimittäin taas pitkästä aikaa hellan ääreen kokkailemaan muutakin kuin pikaruokia.

Kävin aamuvarhaisella kaupassa ja tein heräteostoksena hankinnan jota olin kuitenkin suunnnitellut jo jonkin aikaa. Tai siis melkein ostin sen mitä olin suunnitellut. Olin nimittäin joulun - ja joulukinkun - paistamisen jälkeen miettinyt että paistaisin tavallista sianlihaa samalla tapaa kuin paistoin kinkunkin, nimittäin ruisjauhokuoressa ja sen jälkeen sinappikuorrutuksella. Lihaksi ajattelin hankkia suolalapaa kunhan sellainen sattuisi seuraavan kerran sopivaan aikaan kohdalle. Eilen kaupassa oli muutama suolalapa mutta kun vieressä oli edullisia ulkofileitä, ostinkin yhden sellaisen.

Paisto meni sen sijaan täysin suunnitelmien mukaan. Tein lihalle kuorrutteen vedestä, ruisjauhoista ja suolasta ja paistoin filettä uunissa noin 175 asteessa kunnes lihaan painamani mittari näytti vähän yli 70 asteen lämpötilaa. Sen jälkeen poistin kuoren, tein uuden kuorrutteen vahvasta ja makeasta kotitekoisesta sinapista, tilkasta vettä ja pienestä määrästä korppujauhoja. Tällä kuorrutteella jatkoin paistamista kunnes sinappinen pinta hieman ruskistui. Paiston jälkeen paketoin lihan jäähtymään ja lopuksi säilöin sen jääkaappiin tämänaamuista ateriointia varten.

Tänään keittelin pienen kattilallisen Lapinpuikuloita. Niiden keittäminen on taitolaji eikä se ihan putkeen mennyt tälläkään kertaa vaikka vain kiehautin kattilaa ja jätin sen toiselle levylle lepäämään. Kyllästyin kypsymisen odotteluun ja vartin päästä kiehautin perunoita toisen kerran samalla tavalla hetkeksi, mutta nytpä taasen muutama pottu hajosi kuumassa vedessä hautuessaan. En kuitenkaan tehnyt muusia, sillä tarkoitus oli syödä kokonaisia perunoita possunfileen kanssa.

Koska paistoin lihan avovuoassa, ei siihen juuri kertynyt paistolientä. Sen vuoksi päätin tehdä makean, ruskean kastikkeen. Siihen ei mennyt aikaa kuin minuutti tai muutama. Lirautin pienen kattilan pohjalle ruokalusikallisen ruokaöljyä ja puoli kupillista japanilaista soijakastiketta. Sekaan sotkin kaksi kukkurallista teelusikallista karkeita vehnäjauhoja samalla kun kattila jo lämpeni liedellä. Koska tahna tarttui vispilään varsin nopeasti, lisäsin sekaan vettä sen verran että tahmea seos muuttui notkeammaksi. Samalla se alkoi kiehumaan joten pienensin levyn pienimmälle lämmölle. Mausteeksi lisäsin hyvin vähän valkopippuria, teelusikallisen fenkolinsiemeniä ja ison kourallisen (ainakin pari ruokalusikallista) hienoa sokeria.

Keitos poreili sitä hämmennellessäni ja nostin sen hetken kuluttua viereiselle levylle maustumaan. Lisäämäni vesimäärä oli sen verran sopiva etten kattilaan koskenut enää ennen ruokailua. Koko hommassa ei mennyt montaa minuuttia alusta loppuun.

Olen ennenkin tehnyt vastaavanlaista makeaa keittokastiketta mutta aina se jaksaa hämmästyttää maullaan. Sokeri sopii soijan kanssa yhteen, antaen sille sopivasti makeutta ja tuoden kastikkeeseen hienon kiillon. Soijasta tulee väriä joten kastike on ruskeaa ilman että jauhoja tarvitsee ruskistaa. Lisäksi soijakastikkeessa on lujasti suolaa, mikä on syytä ottaa huomioon kokatessa eli suolaa lisätään vasta lopussa ja vasta kun keitosta on ensin maisteltu pari kertaa. Muuten tulee helposti suolaa liikaa ja sehän ei ole keitoksille hyväksi eikä kokille kunniaksi.