Vappu oli ja meni, ja nyt odotellaan muita kevään juhlia. Tänään on yksi suurimmista, äitienpäivä. Onnea kaikille äideille kautta Suomen ja koko maailman. Liehukoon liput ylväästi äitien kunniaksi ja heille kiitokseksi!

Tänään ei ollut aikaa kokata kuin pikaruokaa: makkarahernekeittoa. Siitä ei ole vielä paljoa sanomista sillä se poreilee kattilassa parhaillaan. Kohta selviää, mikä makuelämys syntyy purkkihernekeitosta johon on lisätty paistettuja grillimakkaran palasia. Melkein toiveruokaa?

Vappuna sen sijaan piti vähän leivoskella, tai ainakin yrittää. Opin muutama vuosikymmen sitten tekemään vesi- eli kahvilamunkkeja, pikataikinasta. Vanha mummo joka minulle opetti niiden tekemisen oli oppinut ne aikoinaan joltain kahvilaa pitäneeltä ystävältään. Tämä oli sanonut, ettei munkkeja voi tehdä maitoon, niistä tulee liian kalliita eikä niitä kukaan sitten osta. Lisäksi munkkeja pitää tarvittaessa saada nopeasti tiskille, joten taikinan pitää nousta nopeasti.

Ulkomuisti ei ole paras paikka etsiä ruokaohjeita, se tuli taas nähtyä. Ainoat asiat, mitkä taisin muistaa kohdalleen, olivat ainesten nimet ja veden määrä. Muu menikin sitten monella tapaa pieleen. Lopputuloksena olikin jälleen joitakin yllätyksiä, mikä sinänsä ei ollut uutta sillä useinhan minun keitoksistani tulee lopussa ihan muuta kuin alussa piti.

Tein siis taikinan jonka piti nousta nopeasti. Lämmitin puoli litraa vettä, sekoitin siihen paketin hiivaa, hieman suolaa, pari kupillista sokeria ja puolisen kiloa erikoisvehnäjauhoja sekä reilusti voisulaa.

Vasta myöhemmin muistin että pullataikinakin meni minulla usein pieleen kuulemma siksi, että rasvaa ei pidä lisätä aluksi vaan lopuksi, ennen leipomisen aloittamista. Se kuulemma haittaa taikinan nousemista. Tämän ainakin aion muistaa ensi kerralla.

Toinen, minkä muistin väärin, oli hiivan määrä. Sitä pitää olla kaksi pakettia jotta taikina lähtee tosi nopeaan nousuun. Sokeriakin saa olla enemmän, eikä erikoisvehnäjauho ole paras jauhovalinta. Puolikarkeat pullajauhot ovat parhaita, tiedän sen nyt (mutta muistanko ensi kerralla, on eri asia).

Taikina nouseskeli ämpärissään rauhassa nelisen tuntia pyyhe kattonaan. Ennätin tehdä monenmoista nousua odotellessa, samoin vilkaista sangon sisällystä melko monta kertaa turhautuneena. Tuoksu oli kuitenkin kuten taikinassa ainakin eli jotain meni oikeaan suuntaan.

Saatuani odottelusta tarpeeksi päätin ryhtyä munkinleivontaan. Suunnitelmana oli tehdä sellaisia perinteisiä reikämunkkeja, jotka pyöräytetään pitkäksi pyöritellystä tangosta. Varasuunnitelmama oli tehdä pyöreitä pallukoita, jotka täyttäisin jollain töhnällä hillomunkeiksi. Sisältö ei tuossa vaiheessa ollut vielä selvillä, tietenkään. Senhän ehtii päättää sitten kun munkkeja alkaa täyttämään.

Lisäsin vielä vähän jauhoja ja vaivasin taikinaa ämpärissä. Tuntuma vaikutti oikein hyvältä; taikina venyi ja tuntui tosi pehmeältä eikä tarttunut käsiin kun sitä painelin ja vääntelin. Siispä kippasin satsin pöydälle ja leikkasin palasen hieroakseni siitä pötkylän josta pyöräyttäisin munkin.

Siihenpä homma tyssäsi. Taikinassa oli sitkoa monenkin annoksen edestä. Venytin pyörittelemällä taikinasta parinkymmenen sentin pituisen tangon joka kutistui viisisenttiseksi kun irrotin sormeni sen päistä. Se oli ihmetavaraa. Vaikka miten sitä venytin ja muotoilin, se palautui aina lähes alkuperäiseen muotoonsa eli joko lyhyeksi tangoksi tai epämääräiseksi möykyksi.

Yritin muutaman kerran tehdä reikämunkkia. Ensimmäisten kohdalla yritin puristaa päät yhteen jotta saan renkaat. Ei onnistunut; taikina ei suostunut yhdistymään joten tein solmun. Seuraavesta yritin tehdä viipurinrinkelin näköistä mutta taikinan kutistuminen teki siitäkin solmun. Luovutin.

Lopuista yritin pyöritellä palloja mutta sekään ei onnnistunut. Vaikka kuinka pyöritin taikinapalleroa käsissäni, ei siitä syntynyt sileää palloa vaan epämääräisen muhkurainen möykky. Niinpä sitten tein kolme pellillistä möykkyjä.

Alunperin - eli ennen koko homman aloittamista - ajattelin paistaa munkit perinteisesti kattilassa, tosin rypsiöljyllä munkkirasvan sijaan. Muistin sitten lapsuuskodin naapurin äidin paistaneen munkkeja pellillä ja voi että kuinka pehmeitä ja meheviä niistä aina tulikaan. Koskaan en tullut selvittäneeksi, miten hän teki taikinan ja paistotyön mutta ajattelin, että kokeilenpa kuitenkin.

Ensimmäinen pellillinen muistutti taas mieleen oman ohjeeni jonka mukaan keittiöstä ei saa poistua jos uunissa on leivonnaisia paistumassa. Kuva kertokoon karua kieltään:

Kuvan yläreunassa näkyy solmuja ja alaosassa niitä möykkyjä. Koska uuni paistaa hieman epätasaisesti, on värisävyjä tarjolla laaja skaala.

Seuraavat pellilliset tulivat sentään jo oikeamman värisiä vaikka ulkomuoto ei ensimmäisestä juurikaan poikkea:

 

Näissä näkyy pinnalla vaaleita rakeita. Ne ovat sokeri-kaneliseosta jota ripottelin uunista otettujen pullien päälle kuknhan olin ensin voidellut niitä vedellä jotta pinta vähänkään kostuisi.

Kanelisokerin valitsin pintamauksi siksi, että päättelin ensimmäisen pellillisen jälkeen ettei näistä tullutkaan pullia vaan hieman erilaisen makuisia pullia. Mistä lienee johtunut, mutta maultaan ne olivat yllättävän hyviä, jopa nuo liikapaistetutkin.

En tiedä, johtuiko käyttämistäni jauhoista vai mistä, mutta taikinan sitkeys muuttuikin vahvuudeksi prosessin aikana. Lopputuloksena oli joustavia ja hieman kumimaisia mutta kypsiä pikkupullia joita oli mukava mutustella teen tai kahvin ohella. Päällisessä ollut kaneli korosti leivosten pullamaista tuntua.

Enpä ole varma, osaisinko tehdä seuraavalla kerralla tämmöisiä. Pitää kuitenkin yrittää, olivat ne sen verran makeita. Paistoaikaa on kuitenkin syytä tarkkailla.