Tänään tein isänpäivän kunniaksi pienen omenapiirakan. Löysin kaapistani valmiin torttupohjan, jonka olin ostanut muutama viikko sitten. Se on niitä pohjia, jotka säilyvät hyvin, hyvin pitkään.

Muutakin pitkään säilyvää löytyi samalla kertaa, nimittäin purkillinen kondensoitua maitoa. Tämä versio oli karamellisoitua eli varsin makeaa tavaraa. Ruskea, kinuskinen maitovalmiste maistui hyvältä jo sellaisenaan; pitihän sitä maistaa kun avasin purkin.

Tuoreempaa tavaraa edustivat kaksi eilen ostamaani isoa omenaa. Kun ostin ne, mielessäni oli kokeilla niiden paistamista. Nytpähän tuli siihen sopiva tilaisuus ja tarve.

Omenapiirakan valmistaminen sinänsä oli helppo ja nopea tapaus. Ehkä liiankin, sillä jonkinasteinen harkinta olisi ehkä kuitenkin ollut paikallaan. Suurin työ piirakan tekemisessä oli omenanpalasten paistaminen, se kesti puolisen tuntia miedolla lämmöllä.

Loppu sujui nopeasti. Lämmitin mikrossa puolisen mukillista vettä ja sekoitin siihen reilusti sokeria tehdäkseni piirakkapohjaa varten kostutusliemen. Levitin sen tarjoilulautaselle nostamaani piirakkapohjaan. Sitten kaadoin pohjan päälle ensin paistamani omenanpalaset ja sen päälle purkillisen kondessimaitoa (jota olin hieman lämmittänyt kattilassa, vesihauteessa, jotta se notkistuisi hieman lisää).

Kuvan piirakka ei ehkä ole kovin edustava mutta voin sanoa, että ainakin maultaan se on makea. Kuten piirakan etureunasta näkyy, kondenssimaitoa tuli levitettyä kohtuuttoman paljon. Vähempikin olisi riittänyt, piirakkaa kun ei pysty syömään kuin pienen palasen kerrallaan.

Tänään hankkimani kokemuksen nojalla sanoisin, että seuraavalla kerralla en kostuta piirakkaa lainkaan enkä käytä koko purkillista kondesoitua maitoa sen makeuttamiseen. Ehkä käytän komerostani löytynyttä, muutama vuosi sitten hankkimaani vaahterasiirappia, sillekin kun olisi hyvä löytää käyttöä.

Kyllä tämäkin tuotos syötyä tulee, se vain vie aikaa ja vaatii vettä suun huuhteluun syömisen jälkeen.