perjantai, 2. elokuu 2019

Makea kesävelli

Kesän alku on kulunut erinäisissä muuttopuuhissa joten vaikka olen kokkaillut jotain lähes joka päivä, ei aikaa ole riittänyt kokkailuista kertomiseen. Eipä niistä kyllä paljoa olisi kertomistakaan, sellaisia tavallisia sörsseleitä kun ovat olleet, vähän mitä milloinkin. Muutama päivä mentiin melkein pelkillä kananmunilla kun sain niitä lahjaksi muuutaman kennon (45 kpl) ja ne piti syödä suhtkoht joutuin. Muutama muukin poikkeama seassa on ollut kuten pikakahvilla maustetut pihvit (olivat hyviä mutta en muista mitä kaikkea niihin hukkasin), jotain tahmeita pikkupaistoksia (mitä lie olivatkaan) ja muuta sellaista.

Tänään oli aikaa taas sekä keitellä että kirjoitella, joten nyt tulee sitä jälkimmäistä kun ensimmäinen on jo käsitelty.

Valmistauduin tämänpäiväiseen keittelyyn ikään kuin sattumalta kun ostin pari päivää sitten pienehkön kukkakaalen. Ajattelin tekeväni jonain päivänä kesäkeittoa (vähän samanlaista kuin viime viikolla jolloin keittelin keiton lähes kaikesta kesäiseksi arvelemastani mitä kaapista tuolloin löytyi).

Aluksi silppusin kukkakaalen kohtalaisen pieniksi palasiksi. Kannan ja lehdet pistin jätteisiin, niille en keksinyt muuta käyttöä. Sekaan silppusin sipulinipusta pari isohkoa sipulia ja aika pitkästi kummankin vartta (muut kuin kuivahtaneet osat siis). Keittoliemeksi lorautin purkillisen maitoa (lisäsin lopuksi vielä vähän vettä, maitolitra kun oli vähän liian vähän, kattila iso ja aineksia paljon).

Seuraavaksi kattilaan hurahti pussillinen pakastevihanneksia (herneitä, maissia ja paprikaa taisi lukea pussissa) sekä pieneksi pilkottuina kilon verran varhaisperunoita hyvin pestyinä. Herneenpalkoja ja porkkanoitakin olisin käyttänyt mutta kun niitä ei tällä kertaa ollut käytettävissä.

Hetken miettimisen jälkeen lisäsin muutamia mausteita mutta päätin jättää suolan lisäämisen tuonne loppupäähän keittelyä. Sekaan meni noin teelusikallinen fenkolinsiemeniä, jonkin verran valkopippuria ja ripaus currya. Päällimmäiseksi lorautin reilusti ruokaöljyä (niin, juuri sitä kylmäpuristettua rypsiöljyä; muuta minulla ei nykyään olekaan).

Perunoiden kypsyttyä ja kukkakaalin pehmettyä soseutin koko touhun. Vaikka soppa oli sakeaa, oli liemi kuitenkin niin notkeaa että suurustin sitä puolella lasillisella maissijauhoa. Aika lailla mauttomalta tuntuneeseen keitokseen piti saada vähän lisämakua joten kaatelin kattilaan lisää mausteita: vähän kurkumaa väriä antamaan, hieman neilikkaa ja ripaus muskottia, lisää valkopippuria (voi harmi, valkosipuli oli loppunut), ripaus rosmariinia ynnä pari ripsausta Poppamiehen chilimaustetta ytyä antamaan. Niin, ja lisäksi aromisuolaa ja tavallista suolaa. Makuja rupesi soseesta löytymään mutta jotain vielä puuttui, siispä reilusti sokeria sekaan (meniköhän jotain puolisen kupillista tai sinne päin).

Tunnin verran kannen alla maustuttuaan sotkos, jota joku sanoisi sosekeitoksi mutta minä sanoisin velliksi, oli saanut ytyä ylleen. Chili ja sokeri olivat tehneet tehtävänsä. Makea kesävelli oli nyt melkein syömävalmis: minuutin lämmitys mikrossa per lautanen ja sitten syömään rasvaisen kinkkujuustoleivän kanssa (kinkku ja juusto on leivässä lisätty jo taikinaan; joku pieni paikallisleipomo kuulemma on asialla).

Kuvaa ei keitosta ole sillä se tuli syödyksi ennen kuin ehdin kameraa kaivaa esille. Päätelkää siitä! :-)


 

lauantai, 18. toukokuu 2019

Makeaa makkarakastiketta

Voe mahoton että puikulapotut ovat herkullisia!

En tiedä, millaisessa maassa viimeksi ostamani puikulat olivat kasvaneet, mutta ne olivat tavallista kiinteämpiä. Tällä kertaa päätin keittää ne kuoripäällisinä, minkä vuoksi keittelin niitä tosi hitaasti. Kiehautin niitä hetken, pidin jonkin aikaa kylmällä levyllä ja kiehautin uudelleen ynnä annoin taas niiden vähän levätä ja jopa jäähtyä keitinvedessään.

Niitä kypsytellessä tein makkarakastikkeen. Pilkoin kaksi grillimakkaraa palasiksi ja  paistoin niitä runsaassa voissa teflonkattilassa. Makkaranpalasten ruskistuttua lisäsin sekaan vehnäjauhoja joita myös ruskistelin vähän aikaa. Seuraavaksi oli vuorossa kiehuvan kuuma vesi, jonka määrällä säädin syntyvän kastikkeen määrää ja sakeutta.

Mausteeksi lisäsin pari lorausta soijakastiketta. En ole käyttänyt sitä pitkään aikaan, joten oli yllätys että jääkaapissani oli sellaistakin. Toisena yllätyksenä kaadoin sekaan vappuleipomisesta yli jäänyttä kanelisokeria. Sitä meni varmaan pari ruokalusikallista. Muita mausteita en käyttänyt.

Perunoiden kypsyttyä ja sekä niiden että kastikkeen jäähdyttyä sopivasti olikin ruokailun vuoro. Sekä puikulat että kastike olivat kirjaimellisesti niin makeita että kaikki tuli syötyä saman tien vaikka olin ajatellut että niistä jäisi ainakin pieni annos aamulla paistettavaksi.

Taas tuli sellaista jälkeä että sitä pitää kokeilla toisenkin kerran.

sunnuntai, 12. toukokuu 2019

Vappuleipoelmia

Vappu oli ja meni, ja nyt odotellaan muita kevään juhlia. Tänään on yksi suurimmista, äitienpäivä. Onnea kaikille äideille kautta Suomen ja koko maailman. Liehukoon liput ylväästi äitien kunniaksi ja heille kiitokseksi!

Tänään ei ollut aikaa kokata kuin pikaruokaa: makkarahernekeittoa. Siitä ei ole vielä paljoa sanomista sillä se poreilee kattilassa parhaillaan. Kohta selviää, mikä makuelämys syntyy purkkihernekeitosta johon on lisätty paistettuja grillimakkaran palasia. Melkein toiveruokaa?

Vappuna sen sijaan piti vähän leivoskella, tai ainakin yrittää. Opin muutama vuosikymmen sitten tekemään vesi- eli kahvilamunkkeja, pikataikinasta. Vanha mummo joka minulle opetti niiden tekemisen oli oppinut ne aikoinaan joltain kahvilaa pitäneeltä ystävältään. Tämä oli sanonut, ettei munkkeja voi tehdä maitoon, niistä tulee liian kalliita eikä niitä kukaan sitten osta. Lisäksi munkkeja pitää tarvittaessa saada nopeasti tiskille, joten taikinan pitää nousta nopeasti.

Ulkomuisti ei ole paras paikka etsiä ruokaohjeita, se tuli taas nähtyä. Ainoat asiat, mitkä taisin muistaa kohdalleen, olivat ainesten nimet ja veden määrä. Muu menikin sitten monella tapaa pieleen. Lopputuloksena olikin jälleen joitakin yllätyksiä, mikä sinänsä ei ollut uutta sillä useinhan minun keitoksistani tulee lopussa ihan muuta kuin alussa piti.

Tein siis taikinan jonka piti nousta nopeasti. Lämmitin puoli litraa vettä, sekoitin siihen paketin hiivaa, hieman suolaa, pari kupillista sokeria ja puolisen kiloa erikoisvehnäjauhoja sekä reilusti voisulaa.

Vasta myöhemmin muistin että pullataikinakin meni minulla usein pieleen kuulemma siksi, että rasvaa ei pidä lisätä aluksi vaan lopuksi, ennen leipomisen aloittamista. Se kuulemma haittaa taikinan nousemista. Tämän ainakin aion muistaa ensi kerralla.

Toinen, minkä muistin väärin, oli hiivan määrä. Sitä pitää olla kaksi pakettia jotta taikina lähtee tosi nopeaan nousuun. Sokeriakin saa olla enemmän, eikä erikoisvehnäjauho ole paras jauhovalinta. Puolikarkeat pullajauhot ovat parhaita, tiedän sen nyt (mutta muistanko ensi kerralla, on eri asia).

Taikina nouseskeli ämpärissään rauhassa nelisen tuntia pyyhe kattonaan. Ennätin tehdä monenmoista nousua odotellessa, samoin vilkaista sangon sisällystä melko monta kertaa turhautuneena. Tuoksu oli kuitenkin kuten taikinassa ainakin eli jotain meni oikeaan suuntaan.

Saatuani odottelusta tarpeeksi päätin ryhtyä munkinleivontaan. Suunnitelmana oli tehdä sellaisia perinteisiä reikämunkkeja, jotka pyöräytetään pitkäksi pyöritellystä tangosta. Varasuunnitelmama oli tehdä pyöreitä pallukoita, jotka täyttäisin jollain töhnällä hillomunkeiksi. Sisältö ei tuossa vaiheessa ollut vielä selvillä, tietenkään. Senhän ehtii päättää sitten kun munkkeja alkaa täyttämään.

Lisäsin vielä vähän jauhoja ja vaivasin taikinaa ämpärissä. Tuntuma vaikutti oikein hyvältä; taikina venyi ja tuntui tosi pehmeältä eikä tarttunut käsiin kun sitä painelin ja vääntelin. Siispä kippasin satsin pöydälle ja leikkasin palasen hieroakseni siitä pötkylän josta pyöräyttäisin munkin.

Siihenpä homma tyssäsi. Taikinassa oli sitkoa monenkin annoksen edestä. Venytin pyörittelemällä taikinasta parinkymmenen sentin pituisen tangon joka kutistui viisisenttiseksi kun irrotin sormeni sen päistä. Se oli ihmetavaraa. Vaikka miten sitä venytin ja muotoilin, se palautui aina lähes alkuperäiseen muotoonsa eli joko lyhyeksi tangoksi tai epämääräiseksi möykyksi.

Yritin muutaman kerran tehdä reikämunkkia. Ensimmäisten kohdalla yritin puristaa päät yhteen jotta saan renkaat. Ei onnistunut; taikina ei suostunut yhdistymään joten tein solmun. Seuraavesta yritin tehdä viipurinrinkelin näköistä mutta taikinan kutistuminen teki siitäkin solmun. Luovutin.

Lopuista yritin pyöritellä palloja mutta sekään ei onnnistunut. Vaikka kuinka pyöritin taikinapalleroa käsissäni, ei siitä syntynyt sileää palloa vaan epämääräisen muhkurainen möykky. Niinpä sitten tein kolme pellillistä möykkyjä.

Alunperin - eli ennen koko homman aloittamista - ajattelin paistaa munkit perinteisesti kattilassa, tosin rypsiöljyllä munkkirasvan sijaan. Muistin sitten lapsuuskodin naapurin äidin paistaneen munkkeja pellillä ja voi että kuinka pehmeitä ja meheviä niistä aina tulikaan. Koskaan en tullut selvittäneeksi, miten hän teki taikinan ja paistotyön mutta ajattelin, että kokeilenpa kuitenkin.

Ensimmäinen pellillinen muistutti taas mieleen oman ohjeeni jonka mukaan keittiöstä ei saa poistua jos uunissa on leivonnaisia paistumassa. Kuva kertokoon karua kieltään:

Munkit%201.jpg

Kuvan yläreunassa näkyy solmuja ja alaosassa niitä möykkyjä. Koska uuni paistaa hieman epätasaisesti, on värisävyjä tarjolla laaja skaala.

Seuraavat pellilliset tulivat sentään jo oikeamman värisiä vaikka ulkomuoto ei ensimmäisestä juurikaan poikkea:

 

Munkit%202.jpg

Näissä näkyy pinnalla vaaleita rakeita. Ne ovat sokeri-kaneliseosta jota ripottelin uunista otettujen pullien päälle kuknhan olin ensin voidellut niitä vedellä jotta pinta vähänkään kostuisi.

Kanelisokerin valitsin pintamauksi siksi, että päättelin ensimmäisen pellillisen jälkeen ettei näistä tullutkaan pullia vaan hieman erilaisen makuisia pullia. Mistä lienee johtunut, mutta maultaan ne olivat yllättävän hyviä, jopa nuo liikapaistetutkin.

En tiedä, johtuiko käyttämistäni jauhoista vai mistä, mutta taikinan sitkeys muuttuikin vahvuudeksi prosessin aikana. Lopputuloksena oli joustavia ja hieman kumimaisia mutta kypsiä pikkupullia joita oli mukava mutustella teen tai kahvin ohella. Päällisessä ollut kaneli korosti leivosten pullamaista tuntua.

Enpä ole varma, osaisinko tehdä seuraavalla kerralla tämmöisiä. Pitää kuitenkin yrittää, olivat ne sen verran makeita. Paistoaikaa on kuitenkin syytä tarkkailla.

lauantai, 16. maaliskuu 2019

Etanoita evähäksi

Satuin eräässä kaupassa hoksaamaan pieneen alumiinivuokaan pakattuja persiljavoietanoita. Niitähän oli pakko ostaa, hintakaan kun ei päätä huimannut. Pakastetuotteena ostohetki oli oiva sillä keli oli niin paljon pakkasen puolella että oli turvallista pistää ostos auton perään kotimatkan ajaksi ilman että tarvitsi pelätä liian nopeaa sulamista.

Parin päivän kuluttua etanavuoka sattui silmään kun kaivelin ruoka-aineksia pakastimesta.Niinpä pistin uunin lämpiämään ja pannun pellille - ohjetta noudattaen - uuniin paistumaan. Varmuuden vuoksi paistoin niitä pari minuuttia pidempään kuin oli neuvottu, samoin annoin niiden jäähtyä reilusti ennen kuin kokeilin ensimmäistäkään. Koska ajatuksenani oli että sipaisen etanan suuhuni suoraan kotilostaan, päätin varoa syömästä niitä liian kuumana jotta sisuskaluni eivät saisi palovammoja. Vaarana nimittäin on kun jotain paistettua nielee kokonaisena, että se on pinnalta jäähtynyt mutta sisältä vielä polttavan kuuma. Olen itsekin joskus kokenut miltä tuntuu haukata nuotiolla paistettua, vasta pintajäähtynyttä sipulia. Ei tuntunut ikenissä mukavalta! Sipuli tuntui kädessä jo kylmältä mutta olikin sisältä vielä paistokuuma.

Mutta etanoista. En tiedä mitä kaikkea niiden kotiloissa ollut persiljavoi piti muassaan mutta hyvää oli yhtä kaikki. Jotta sain etanan irti, piti sitä hieman kaivaa pikkuhaarukalla mutta mukavasti ne lopsahtelivat kurkusta alas. Olen joskus syönyt simpukoita ja etanan syönti oli vähän samanlaista. Maustevoi sopi niihin oikein hyvin.

Ostanpa siis toisenkin pannullisen jos satun sellaisen jostain kaupasta löytämään.

lauantai, 16. maaliskuu 2019

Proteiinilättyjä

Ei liene yllättävää, että viikon poissaolon jälkeen jääkaapistani löytyi vanhenevia valmisteita :-). Tällä kertaa siellä oli iso rasiallinen raejuustoa ja pari purkkia rahkaa. Niitä katsellessa tuli mieleen, että tekaisenpa niistä räiskäleitä eli lättyjä.

Tuumasta toimeen ja taikinan tekoon. Tällä kertaa aineksina olivat 400 g:n rasia raejuustoa, kaksi pientä rasiaa pehmeää rahkaa, kolme kananmunaa, hieman vettä, ripaus suolaa, loraus ruokaöljyä, noin puoli kupillista sokeria ja liian vähän vehnäjauhoja.

Sekoittelin aineksista melko sakean taikinan ja paistoin - eli yritin paistaa - ensimmäisen räiskäleen. Koska jauhoja oli liian vähän suhteessa proteiina sisältäviin aineksiin, se kärähti pannun pohjaan. Sain lätyn kaapimalla irti (söin sen hetken kuluttua) ja lisäsin taikinaan sekä vettä että jauhoja.

Koska tuntui että en tällä kertaa jaksa paistaa litran taikina-annosta, jätin taikinan tarkoituksella melko sakeaksi. Sain sen kuitenkin leviteltyä pannulle kun sitä hieman heiluttelin. Huomasin myös, että paistaminen onnistui paremmin hyvin miedolla lämmöllä, enimmäkseen kolmosella kuusiportaisella asteikolla. Räiskäleistä tuli matalan lämmön vuoksi kohtalaisen vaaleita paitsi viimeisestä; nostin lämmön neloseen ja sain aikaiseksi hieman liian tumman pinnan toiselle puolelle ennen kuin huomasin kääntää lätyn.

Lopputuloksena oli noin tuplasti tavallisia lättyjä paksumpia räiskäleitä. Sokerin ja ehkä rahkankin ansiosta ne olivat melko makeita, ja raejuustosta johtuen sisältö oli jonkin verran ryynimäistä. Ilmeisestsi juustorakeet proteiinipitoisina kovettuivat liikaa kun ne paistuivat. Tulos oli vähän kuin olisi käytetty epäkypsää riisivelliä tai -puuroa taikinan osana.

Lätyt tulivat kuitenkin syödyiksi ja mansikkahillon kanssa ne olivat vieläpä kohtalaisen hyviä. Huonona puolena oli oikeastaan vain se että taikinan paksuudesta johtuen lätyistä tuli paksuja joten niitä oli hankala pyöritellä rullalle. Parhaiten niitä pystyi syömään pilkkomalla ne haarukalla pieniksi suupaloiksi. Mutta yhtä kaikki: eipä mennyt ruoka-aineksia hukkaan tälläkään kerralla ja hyvä niin.