lauantai, 12. elokuu 2017

Vihreitä kuulia?

Ei päivää ettei jotain opi, sanotaan. Toinen sanonta neuvoo, että parhaiten oppii omista virheistään, Joskus niitä tosin on toistettava sangen monta kertaa ennen kuin opetus menee perille :-).

Tällä kertaa taisin oppia kerralla, ainakin toivon niin. Opin ainakin sen, että jos unohtaa melonin pakastimeen moneksi päiväksi, se menee umpijäähän eikä se myöskään sula aivan entiselleen.

Tarkoitus oli tarjota naapurin lapsukaisille jäähdytettyjä vesimeloninpalasia viikonloppuna, ja laitoinkin perjantaina siksi kokonaisen melonin pakastimeen. Kävi kuitenkin niin, etteivät naapurit olleetkaan viikonloppuna kotosalla joten meloni unohtui sinne mihin sen pistinkin. Muistin sen vasta kun eilen aamulla etsin pakastimesta jotain ruoanlaittoa varten sulatettavaa.

Nostin melonin sulamaan pöydälle, mikä oli myös virhe sinällään. Huomasin jossain vaiheessa, että sulaessaan se valuttaa melkoisesti vettä, joka tietysti valui lattialle. Onneksi se ei haitannut muutoin kuin että tuli luututtavaa. Sulaessaan jäätynyt meloni lyyhistyy ja pehmenee jonkin verran, mutta enemmän se näyttää luhistuvan kun sitä leikkelee. Ei se toki niin pehmene että se ulos valuu, mutta nestettä siitä irtoaa mukavasti. Melonimehua...?

Tässä on kuva pakastimesta otetusta vihreästä kuulasta.Pakastemeloni.jpg

Vihreästä tuli valkoinen :-o .

Ei mitään, pistin kuula sai jonkin aikaa sulaa pöydällä (tosin isossa vadissa). Kun se oli hieman pehmennyt - aikaa se tosin veikin - leikkelin sen halki ja laitoin jääkaappiin. Sulavasta kuulasta oli mukava leikellä tooodella kylmiä siivuja; maku oli yhtä meloninen kuin sulassakin. Ja sisältö suussasulava. Kirjaimellisesti.

Toisella kertaa kokeilin konstia, jonka olin nähnyt uudelleenlämmitettynä jossain uutissivustolla: melonin sisällön murskaamista sähkövatkaimella.

Eipä muuta kuin yksi terä vatkaimeen, sille sopiva reikä melonin kylkeen ja sitten vain hurruuttelemaan. Ensin pienillä kierroksilla että tulee vähän koloa, sitten täysillä. Välillä melonia piti kallistella että vatkain paremmin raapii reunoja.

Hommaa helpotti se, että tyhjensin syntyvää sosetta kannuun vähemmäksi. Koska en viitsinyt vatkata melonin sisustaa aivan mössöksi - smoothieksi - jäi sisältö kohtalaisen kokkareiseksi, mutta eipä se käyttöä haitannut. Lopputuloksena melonista tuli sisältä niin puhdas että se oli aivan läpikuultava. Mehu puolestaan oli mukavan sakeaa, hileisen tuntuista töhnää jota oli mukava hörppiä laseista. Pienehköstä melonista lähti vajaa pari litraa tavaraa, eikä sen juominen - tai itse asiassa melkein "syöminen") kauaa kestänyt. Hyvää oli, tätä tehdään toistekin.

torstai, 22. kesäkuu 2017

Vohveleita oikein urakalla

Lopultakin, pitkän odotuksen jälkeen, olen oppinut miten tehdään vohveleita vohveliraudalla. Samalla on tullut runsaasti kokemusta siitä, miten niitä nimenomaan ei tehdä.

Tänään tuli sekä saalista että kokemusta, kuten kalastuksenharrastaja voisi asian määritellä. Sain nimittäin eilen hyvän vohvelitaikinaohjeen jolla tein joitakin todella hyvin onnistuneita vohveleita. Sitten kai piti taas kikkailla ja kas, taikina tarttui rautaan joten muutaman irrottelukerran jälkeen päätin, että se on tällä kertaa tässä ja nyt syömään.

Sain viikko sitten vieraaksi nuoren teinitytön, jonka kanssa paistoin ensimmäiset onnistuneet vohvelit. Hyvin itsevarmasti tyttö ohjasi ja komenteli minua taikinanteossa ja paistossa, antaen kuvan hyvin kokeneesta paistajasta. Jossain vaiheessa sitten kävi ilmi, ettei hän olekaan tehnyt vohveleita, on vain seurannut kuinka isä tekee taikinan ja paistaa :-)

Yhtä kaikki, saimme vohvelit tuolloin paistettua kunnialla, ilman että ne tarttuivat rautaan kiinni. Verrattuna aiempiin yrityksiini ainakin kaksi asiaa tehtiin selvästi eri tavalla: taikina oli ohutta luirua minkä lisäksi ruokaöljyä laitettiin raudalle huomattavasti enemmän kuin itse olisin sitä käyttänyt.

Eilen puolestaan oli eräässä tapahtumassa paistamassa kaverina vohveleita. Kauppa kävi ja tulosta tuli, ja taikinaakin oli niin että sitä riitti vielä kotonakin paistaa. Samalla reisulla tuli oppia myös suolaisen vohvelitäytteen rakentamisesta: kermaviili- ja tuorejuustopohjalle suikalepaprikaa ja kinkkusuikaleita, kumpikin pieniksi palasiksi pilkottuina ja hyväää tulee.

Tänäänkin siis piti tehdä vohveleita. Saamani ohjeen maito- ja jauhomäärä eivät ihan täsmänneet, sillä siitä uhkasi tulla hieman liian sakea (käsitykseni pohjautui tuoreisiin onnistumisiin). Maidon puuttuessa lisäsin sekaan vettä ja kermaa, mikä toimi oikein hyvin. Siinä vaiheessa alkoivat vaikeudet kun lisäsin taikinan sekaan leivinjauhetta. Mitä ilmeisimmin se muutti taikinan rakennetta johonkin sopimattomaan suuntaan sillä muutama seuraava - ja samalla viimeinen - vohveli tarttui raudan yläpuoliskoon. Ei auttanut, vaikka lorottelin raudalle ruokaöljyä ja sivelin sillä yläpuoliskon, tarttui se silti.

Alkuperäinen, eilen saamani, ohje sisälsi sulatettua rasvaa minkä ilman muuta päätin tarkoittavan voisulaa. Se oli vaihteeksi hyvä päätös, sillä vohveleiden maku oli yhtä fantastisen herkullinen kuin eilenkin, eikä rautaa ollut tarpeen voidella lainkaan. Taikinassa oleva voimäärä riitti vohvelin voitelemiseen paiston aikana ja valmiit vohvelit irtosivatkin mukavasti puulastan avulla, ilman kaapisia ja tuskailuja.

Tänään yli jäänyt taikina muuttuu huomenaamulla muutamaksi pikkulätyksi aamupalan aikaan, ja seuraaviin vohveleihin ei tule leivinjauhetta, ei ainakaan niin kauan kuin muistan miten siinä kävi. Siitä huolimatta kokeilen muita jauhoja ja aineksia, kuten...  no, jääköön nähtäväksi.

Vohveltamisiin!

sunnuntai, 11. kesäkuu 2017

Kattilassa paistettuja punajuuria...

...ja muita epäonnistumisia, voisi otsikko jatkua :-)

Muutamat viime viikot on blogini elänyt hiljaiselämää, ilman uusia artikkeleita. Syynä on ollut hektinen ajanjakso töineen ja tekemisineen, joiden vuoksi monet hauskat harrastukset ovat jääneet taka-alalle. Tilanteen hieman rauhoittuessa pystyn taas sitomaan eri suuntiin johtavien lankojen katkeilleita päitä yhteen.

Keittiön suunnalta ei vaientumisen ajalta ole kummoisia kerrottavana. Lyhyesti sanoen ruoanlaitto on ollut helppoa, nopeaa ja varsin arkista, tarkoittaen nopeita pikaruokia, vanhojen lämmittämistä ja vähän sitä sun tätä. Pari kertaa olen jopa sortunut valmistamaan ruoan kaupan pikaeineksistä eli nostamaan pöytään vaikkapa valmista maksalaatikkoa tai nuudeli-lihapullapakkauksia. Pääasia kuitenkin, että jotain on syöty joka päivä :-)

Olen viime aikoina kokenut sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Viimemainituista ehkä mieleenjäänein on yritys keittää punajuuria. Episodi oli suunnilleen tällainen: pienen kiireen keskellä hoksasin, että teenpä taas sellaista vaaleanpunaista perunamuusia kuin kerran aikaisemminkin. Tällä kertaa ajattelin tehdä sen kuitenkin hieman toisin. Laskeskelin, että ensin kypsentäisin kuorimattomat punajuuret, kuorisin ja muusaisin ne valmiiksi, keittäisin kuoritut perunat punajuurten keitinliemessä ja lopuksi yhdistäisin molemmat muusaukset. Hyvä suunnitelma, eikö?

En kuitenkaan päässyt juurikaan alkua pidemmälle. Pesin toki punajuuret ja laitoin ne kiehumaan, mutta siihen se jäikin. Juutuin tietokoneeni ääreen koko toviksi ennen kuin mieleeni jysähti: punajuuret! Jo keittiön ovella kuulin hellan suunnalta pahalta kuulostavaa kihinää: vaikka hellan levy ei ollutkaan isolla, vesi oli kiehunut kuiviin ja punajuuret sihisivät itsekseen kattilan pohjalla. Tuloksena oli joukko toiselta kyljeltä mustaksi paahtuneita punajuuria, mustakarstainen kattilanpohja ja muutaman päivän liotus jotta saisin kattilan taas käyttökuntoon. Pohjakin oli hieman kupertunut, mutta sain myöhemmin senkin jokseenkin kuntoon kumauttamalla sitä pöydänkulmaan :-).

Punainen muusi taisi vaihtua mannapuuroksi tai kinkkusuikaleräiskäleiksi, en muista enää ihan tarkkaan.

Onnistumisiakin pikaruokarintamalla toki tapahtui, viimeisin pari päivää sitten. Tein nimittäin kermaisen perunamuusin ja sienikastiketta. Isosta muusiannoksesta meni viimeinen erä tänä aamuna aamupalalla, sienkastiketta sen sijaan jäi vielä hieman lounaan lisäkkeeksi. Hmm! Mitähän tekisi varsinaiseksi lounaaksi, ehkä spagettia...

Kermainen muusi oli yksinkertaisesti tavallista, hieman runsaampivoista, perunamuusia johon maidon sijasta käytin tavallista, sakeaa ruokakermaa ilman mitään muita hökkeitä eli mausteita. Edes suolaa en lisännyt, sillä käyttämäni voimäärä antoi mielestäni riittävästi suolanmakua.

Sienikastikkeenkin tein ikään kuin pikana: sulatin kattilassa reilusti voita, antaen sen saada aivan aavistuksen verran ruskeaa väriä. Sekoitin siihen vehnäjauhoja, kypsentelin niitä hetken ja liemensin seoksen kastikkeeksi purkillisella paksua ruokakermaa sekä reilulla lorauksella maitoa, ajatuksena tehdä siitä kohtalaisen sakeaa.

Sieniksi valikoituivat pakkasesta löytyneet - ja pari päivää jääkaapissa sulamistaan tehneet - pussilliset torvisieniä ja suolattuja haapasieniä. Silppusin sieniä saksilla hieman pienemmiksi ja sekoitin kastikeliemeen, jättäen kattilan kansineen muhimaan kylmälle levylle. Pari kertaa tosin sekoittelin kastiketta varmistaakseni sen sakeuden.

Kastikkeeseen en käyttänyt tällä kertaa mitään mausteita; en tavanomaisesti siihen lykkäämiäni sipulia, valkosipulia tai valkopippuria. Ainoa mauste oli suola, joka oli viimesyksynä keräämissäni haapasienissä silloisen esivalmistelun seurauksena. Tarkoituksenani taisi tuolloin olla, että suolasin ryöppäämäni haapasienet valmiiksi, tehdäkseni niistä myöhemmin sienisalaattia tai jotain. Tekemättähän se on jäänyt, mutta nyt niille tuli muuta käyttöä.

Kastike oli yllättävän hyvää. Haapasieni on itsessään varsin mieto, joten kun kastikkeessa ei ollut suolan lisäksi muita mausteita, torvisienet pääsivät paremmin esille. Lopputulemana oli, että tätä tehdään myöhemminkin.

lauantai, 15. huhtikuu 2017

Taskukaloja

Enpä tietäisi että tällaisia on olemassa jollen olisi aikoinaan (olisikohan vuosi sitten?) ostanut aasialaistuotteita myyvästä kaupasta pussia, jossa oli tällainen etiketti:


Kalmaripussin%20tiedot.jpg

Tiesin ostavani mustekalaa ja luulin (itsekseni tosin ihmetellen), että pussissa oli jonkinlaisia mustekalapihvejä. Arvelin niiden olevan lonkeronpalasia tai jotain, ne kun olivat sellaisia litteitä läpysköitä, pakastettuja sellaisia. Nakkasin pussin pakkaseen ja se ikäänkuin unohtui sinne. Samalla tavalla "unohdan" muitakin ruokatarvikkeita ja teen tämän tästä mielenkiintoisia löytöjä komeroitteni kätköistä tai pakastimen uumenista.

Tänään päätin, että nyt on kalaruokapäivä. Muistin nämä mustekalat ja ajattelin paistaa ne pellillä, kaikki kerralla, ja syödä ne jonkin kastikkeen ym. höysteiden kanssa. Tuumasta toimeen ja pussukka pois pakkasesta. Tältä ne näyttivät pellille asetettuina.

Kalmarit%20pellill%C3%A4.jpg

Läpyskät ovat varsin valkeita ja valkoisuutta vielä korostaa tuo huurre niiden pinnassa, kertoen niiden tulleen suoraan pakastimesta. Tässä vaiheessa laitoin uunin lämpiämään, sillä asiasta mitään tietämättömänä päättelin, että ne voisi olla paras paistaa ikään kuin ranskisten tyyliin eli pistää jokseenkin ne jäisinä kuumaan uuniin.

Itse asiassa ne ehtivät hieman sulaa ja pehmetä ennen kuin uuni oli lämmin. Se oli loppujen lopuksi hyväkin asia, sillä sulaessaan ne kostuivat sen verran että sain mausteet mukavasti pysymään niiden pinnalla. Mausteiksi ripottelin niiden päälle suolaa, valkosipulijauhetta ja valkopippurijauhetta. Viimemainittuja laittaessani tuli mieleen, että niitä käyttäessä on syytä olla varovainen tai ainakin silmätä purkkia tarkemmin ennen ripottelua, ne kun ovat samannäköisiä ja melkein samannimisiäkin ja siksi sijaitsevat maustehyllylläni vierekkäin. Tulee aika tulista jos valkopippuria menee soosiin sen verran kuin tavallisesti käytän valkosipulijauhetta :-).

Uunin lämmettyä nostin pellin sisälle ja suunnittelin jatkotoimia. Tekaisin pikaisesti löysän valkokastikkeen, samanlaisen jota käytän lipeäkalan kanssa. Siihenhän käytän nesteenä ruokakermaa ja mausteina suolaa, valkosipulia ja valkopippuria eli samat kuviot kuin mustekalojenkin kanssa.

Katselin pakastimen sisältöä etsien sieltä laitettavaa, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Koska uunissa on kalapelti, ei sinne kannata muuta tunkea, joten jatkoin mietiskelyä ja hoksasin porkkanapussin pöydän kulmalla ja kas, kalat tulisivat saamaan seurakseen porkkanaraastetta kolmen porkkanan verran.

Suunnilleen tunnin kuluttua tökkäsin kalanpalaa haarukalla ja totesin että taitaa olla valmista. Kummastelin samalla sen ulkomuotoa. Nostin pellin uunista ja laittelin ensimmäisen annoksen lautaselle valmiiksi. Tällaista jälkeä siitä tuli, isolle lautaselle aseteltuna:

Kalmarit%20lautasella.jpg

Kuvassa on kolme mustekalaa kastikkeen ja porkkanaraasteen kera. Ihan huvin vuoksi ja "kuvaa kaunistaakseni" ripottelin raastetta myös kalojen päälle.

Tässä vaiheessa minulle selvisi, että kyse ei ollutkaan kalanpalasista vaan käytännössä kokonaisista kalmareista. Selasin nimittäin nettiä ja etsin tietoja pussissa olleen tieteellisen nimen (Todarodes pacificus) perusteella. Kalanpalat olivatkin japaninliitokalmareita, jotka mitä ilmeisemmin on perattu syöntivalmiiksi poistamalla niistä lonkerot ja sisäelimet ynnä muut ei-syötävät osat.

Perkkkuutavasta johtuen kalat olivat ikään kuin pieniä pusseja, joiden sisään voisi laittaa kaikenlaista asiaankuuluvaa (ja vaikka Aasiaankuuluvaa, jos se sattuu sopimaan asiaan). Yritänkin löytää näitä lisää ja kokeilla, millä kaikella niitä voisi täyttää.

Kalojen maku sellaisenaan on hyvin mieto, huolimatta siitä, että ripottelin mausteita niiden päälle. Tekemäni kastike sekä porkkanaraaste sopivat hyvin niiden seuraksi eikä muutaman kalan syömiseen minulla mennytkään kuin hetki. Kahdeksasta kalasta - paketin sisällöstä - ei tule kovinkaan montaa annosta, etenkään jos ruokailijat ovat tällaisten ruokien ystäviä...

Jälkiruoaksi kiehautin muutaman mätipallukan, jotka olivat peräisin viime kesänä pyydetyistä ahvenista. Varmaan ne ovat olleet jo tarpeeksi kauan pakastimessa, mahdollisia loisia ajatellen. Tiputtelin ne jäisinä kiehuvaan, suolalla maustettuun, veteen ja keittelin niitä hitaasti kymmenisen minuuttia. Muuten tuli hyviä, mutta seuraavalla kerralla laitan paljon reilummin suolaa, ne kun eivät ehtineet oikein suolautua tuossa ajassa. Muita mausteita ne eivät kuitenkaan kaipaa.


sunnuntai, 9. huhtikuu 2017

Kiirettä pitää eli yhtä puuroa...

Pari viime kuukautta oli niin kiireistä aikaa, ettei kirjoituspuuhiin ollut aikaa eikä joka päivä kokkailuihinkaan. Varsin monta kertaa oli tyytymän kaupan eineksiin ja muihin pikaruokiin, itsetehtyihin tai ostettuihin. Pikkuhiljaa aikataulu on kuitenkin normalisoitumassa ja ilmeisen käänteisenä ilmiönä ruokavalio jälleen "epänormalisoitumassa" :-).

Pari viimeisintä - ei viimeistä - ateriaa sisälsivät puuroaineksia. Sanon näin, sillä muutakin oli sapuskassa mukana ja itse asiassa ne "muut" tulivat ensin ja puuroainekset vasta toiseksi.

Homma alkoi kun huomasin, että ostamalleni luomunautajauhelihalle tuli eräpäivä vastaan, se kun oli jäänyt jääkaapissa muiden pakkausten alle ja ikään kuin oli unohtunut sinne. Päätinkin paistaa sen ja tehdä siitä saman tien jotain. Lihan ollessa pannulla katselin kaappeja miettien, tekisinkö jonkin pussikeiton vai mitäkö, ja hoksasin lähes tyhjän tattarihiutalepaketin. Niinpä sekaan vaan. 

Ensin maustoin jauhelihan perinteisillä valkopippurilla, valkosipulilla, kyntelillä, kirvelillä, basilikalla ja grillimausteseoksella. Seuraavaksi sekaan tattarihiutaleet (niitä tosin pölähti pannulle enemmänkin kuin oli tarkoitus), lyhyt sekoitus ja lopuksi pannulle riittävästi vedenkeittimellä kiehutettua vettä. "Riittävästi" tarkoittaa, että niin paljon että pöperö ei pala pohjaan kuumassa pannussa. Lopuksi pannu toiselle levylle ja kansi päälle jotta se jää hautumaan.

Jonkin ajan kuluttua mössö oli saennut sopivaksi ja sitten alkoi maistelu. Hämmästyksen sormi meni kummastuksen suuhun, sillä lopputulos oli miellyttävän pehmeä, jos makua voi siten kuvailla. Maustettu jauhelihapuuro osoittautui erittäin syömäkelpoiseksi sapuskaksi, johon tattarin samettinen pehmeys antoi miellyttävän perusmaun. Jauheliha sopii näköjään hyvin sen kaveriksi. Tätä tehdään todennäköisesti toistekin.

Tänään oli puolestaan leivontapäivä. Tein pari pellillistä tavanomaista piimäkakkua. Kun uuni kerran oli kuuma, tein saman tien kolmannenkin, mutta kun piimä oli jo käytetty, käytin nesteeksi ruokakermaa. Kaksi purkillista meni pekoninmakuista ja yksi tavallista, maustamatonta. Lopputulos maistuu pekonilta ja epäilen, ettei sille löydy kovinkaan runsasta syöjäjoukkoa. Tämän lopputulemana on, että seuraavaksi kokeilen todennäköisesti jotain muuta :-).