tiistai, 3. joulukuu 2019

Hirveä kielenä

Tämän viikonlopun rentouttavana kokkailupuuhana oli vuorossa hirvenkielten keittäminen. Sain jokin aika sitten pari kieltä eräältä metsästäjältä, joka oli onnistunut kaatamaan kaksi ylivuotista vasaa samalla metsästysretkellä. Muistaen mieltymykseni kieliruokiin oli hän leikannut ja pakastanut kummankin kielen.

Otin kielet jo viikolla jääkaappiin sulamaan, jotta ne olisivat lauantaina käsittelykunnossa. Liha pitää ehdottomasti sulattaa jääkaapissa, jotta se pysyy sulaessaankin kylmänä. Ainoastaan pienet, heti käytettävät annokset sulatan pöydällä mutta nekin usein pannulla, uunissa tai kattilassa eli samalla kun teen niistä ruokaa.

Sulat kielet mahtuivat mukavasti suurehkoon kattilaan, johon laitoin ne runsaaseen veteen. Vettä käytin paljon siksi, että kielet tulisivat kiehumaan useita tunteja enkä halunnut olla tämän tästä lisäämässä vettä kattilaan. Sitä kuitenkin haihtuu melkoisesti kannen raosta kypsyttämisen kuluessa.

Käytin keitinliemessä pääasiassa samoja mausteita joita olen joskus aiemminkin kieltä keittäessäni käyttänyt: kokonaisia maustepippureita ja katajanmarjoja; jauhettua paprikaa, sipulia ja valkosipulia; kuivattua oreganoa, basilikaa ja minttua sekä kouransilmässä hieman rikki hierottuja, kuivia fenkolinsiemeniä. Suolaa laitoin reippaasti, koska suurin osa siitäkin jää keitinliemeen. Mausteita ropsauttelin aika rankalla kädellä, sillä käyttämäni kattila oli viisilitrainen ja vettä oli useita litroja.

Kuten sanottu, kielet saivat kiehua useita tunteja. Keittelin niitä hiljalleen, kiirettä kun ei ollut. Kolmen-neljän tunnin kuluttua sammutin kattilan, poistin kantta raollaan pitäneen palikan ja jätin kielet jälkilämpöön marinoitumaan. Kattilan jäähdyttyä nostin sen kylmäsäilöön yön yli.

Tiedän, että joillakin kokeilla on tapana kuoria kieli keittämisen jälkeen. Itsekin tein niin ensimmäisillä kerroilla mutta sitten totesin nystyräpinnan olevan samaa kieltä kuin itse lihaksenkin ja jätin pinnan poistamatta. Samalla jää yksi - mielestäni siis tarpeeton - työvaihe pois.

Aamulla leikkasin kielet siivuiksi ja pakkasin rasioihin, maistellen toki muutaman siivun itsekin. Alla olevassa kuvassa on yksi kieli siivutettuna leikkuulaudalla. Siinä on taas mukavaa makkarankorviketta leivän päälle, etenkin jos siivuja hieman lämmittää mikrossa ennen tarjoilua.

Hirvenkieli.jpg

sunnuntai, 1. joulukuu 2019

Melkein jälkiruokaa

Tämän artikkelin liian tummaksi jäänyt kuva esittää perjantai-illan löytöä, jääkaappiin viikolla jääneitä pieniä veriohukaisia eli verilättyjä. Niitä oli paketissa vielä kahden annoksen verran, ja tässä on niistä ensimmäinen (toisesta ei ole kuvaa).

Kuva on otettu käsivaraisesti, uudella kännykällä, ja kumpikin on syypää heikkoon laatuun.

Ideana tällä kertaa oli kokeilla, mikä makuyhdistelmä syntyy kun lämmitetyn veriohukaisen päälle pudotetaan pisara vaniljakastiketta. Lopputulos yllätti positiivisesti, ollen suorastaan herkullinen. Sakea vaniljakastikepisara siirsi veriohukaiset kerralla jälkiruokakastiin, sen verran makeita niistä tuli.

Tämä yhdistelmä ei jää pelkästään tämänkertaiseksi kokeiluksi, sitä nähdään ruokapöydässä myöhemminkin. Suosittelen kokeilemaan!


Vanilja-veril%C3%A4tyt%20%282%29.jpg



lauantai, 2. marraskuu 2019

Jookosta kookosta kukkakaalimuusiin

Tänään oli kaupassakäyntipäivä. Työkavereilta saatujen ehdotelmien inspiroimana etsiydyin kaupassa hyllylle jossa myytiin kukkakaalta. Se vain, että tällä kertaa sen mukana myytiin myös parsakaalta. Koska pakkaukset olivat yhteisiä mutta suhteellisen pieniä, niitä piti ottaa kerralla kaksi.

Kotona irrottelin kukkakaalten osaset, huuhtaisin niitä ja keittelin pehmeiksi. Aikaa en mitannut, mutta olisikohan kulunut jotain vartista puoleen tuntiin; aika nopeaan ne kuitenkin pehmenivät. Valutin kattilasta veden pois ja muusasin kaalet puisella perunanuijalla.

Samalla kauppareissulla käväisin itämaisessa kaupassa, josta löysin kuvassa näkyvää kookoskermaa (pahvinen pakkaus sisältää kookoskerman muoviin pakattuna "tiilenä").Kookoskermapaketti.jpg

Pakkaus sisältää pienen tiilen muotoisen muovipussin täynnä valkeaa massaa, joka näppituntumalta muistuttaa kynttilävahaa. Puristelin pakettia ja naputtelin sitä veitsenkahvalla kunnes puolet siitä oli pehmennyt jähmeäksi tahnaksi. Sen jälkeen lämmitin pussia mikrossa kymmenisen sekuntia kerrallaan, puristellen ja ravistellen sitä aina välillä. Muutaman lämmityskerran jälkeen se muuttui juoksevaksi nesteeksi jonka sekoitin kukkakaalimuusiin. Lopuksi lisäsin ripauksen suolaa joukkoon.

Muusikattila.jpg

Kukkakaali-kookoskermamuusi on valkoista eikä kattilassa näytä hirvittävän houkuttelevalta. Koska muusasin kaalet nuijalla, jäi muusiin vähän murusia jotka erottuvat yllä olevasta kuvastakin.

Saatteeksi keittelin toisessa "kaveripaketissa" olleen annoksen parsakaalta. Se puolestaan on kattilassa iloisen vihreä.

Parsakaalikattila.jpg

Koska kuvat on otettu kännykällä ja ilman salamaa, eivät värit pääse oikeuksiinsa mutta suuntaa ne varmaan antavat.

Parsakaali kypsyy varsin nopeasti, etenkin kun sitä ei ole tarkoituskaan keittää pehmeäksi. Pidän siitä sellaisena että se tuntuu hampaissa (vain hieman) raa'alta mutta ei kovalta. Sen oheen puolestaan kuuluu sulatettu voi; tällä kertaa sulatin sen suoraan parsakaalen joukkoon, kattilaan.

Muusilautanen.jpg

Jottei ruoka olisi liian kasvispainotteista, lämmitin mikrossa pikkulihapullia annosta tasapainottamaan. Kuten hieman hämärä kuva kertoo, muusi muistutti melkein kypsää puuroa. Maku siinä oli mukavan kookoksinen ja kolmikon kombinaatio toimi hyvin.

Koska aina on varaa parantaa tekemisiään, tuumasin että seuraavalla kerralla muusaan kukkakaalen sauvasekoittimella. Poikani ihmettelyyn, että enkö laittanutkaan parsakaalta samaan muusiin, vastasin että ensi kerralla... Sanoin myös, että sekin päivä lähenee jolloin kokeilen kurkkumuusin tekemistä tuorekurkusta :-).

 

sunnuntai, 27. lokakuu 2019

Melkein kasvispaistosta

Tänään ruokaohjelmassa oli pakastimeen unohtuneiden jämien kaivelun lisäksi jääkaapissa olleet jämät. Niistä syntyikin yllättävän hyvänmakuista - joskaan ei näköistä - ruokaa. Vain vähän jäi tähteeksi ja sekin menee ennen seuraavaa varsinaista ruokailuhetkeä.

Pakastimesta löytyi pussillinen siellä liian kauan ollutta sipuliperunaseosta. Se sai luvan toimia tehtävän ruoan alustana. Seurakseen se sai viilipurkillisen toissasyksynä pakastettuja purjonpalasia, kaksi jääkaapista löytynyttä porkkanaa karkeaksi raastettuna ja kaksi juuustowilhelmiä paloiteltuna.

Jääkaapissa oli neljä raakaa kananmunaa joten nekin saivat mennä kevyesti vatkattuina edellisten ainesten mukaan. Sekoitin kaikki voidellussa uunivuoassa; voiteluun ynnä muuhun käytän toistaiseksi kylmäpuristettua rapsiöljyä, sellaista kun sattui löytymään kylmäpuristettua rypsiöljyä etsiessäni ja päätin kokeilla miltä muutos tuntuisi. Ei hassumpaa, mutta palaan takaisin rypsin puoleen kunhan rapsipullosta aika jättää eli sisältö loppuu.

Mausteiksi ripottelin sekaan vain vähän suolaa (koska makkarat ovat aika suolaisia), valkosipulijauhetta (se kuuluu aina asiaan), maustepippuria ja poppamiehen chilijauhetta. Ruokapöydästä kuului syödessä että chiliä tuli vähän liikaa mutta minusta sen pienoinen jälkipoltto oli juuri sopiva.

Paistoin seosta parissa sadassa asteessa pari tuntia mutta koska vuoan päällä oli paksu folio, ei ruoka paljoa lämmennyt. Poistin folion ja nopeasti tuli vähän väriäkin pintaan, lämpenemisen lisäksi. Pitkän säilömisen aikana pakastimessa ollut peruna-sipuliseos oli jäätynyt melko vetiseksi ja niinpä paistoksessa oli lientäkin pohjalla. Jäähtyessään se tosin imeytyi pois.

Hyvästä mausta huolimatta tämä ei ole sellaista, jota ravintolassa tilaisin ruoakseni. Niinpä en välttämättä tee tätä kotonakaan jatkossa, eihän perunasipuliseos kuulu suosikkiostoksiini. Ranskalaiset perunat ja muut puolipaistoiset perunavalmisteet ovat ihan eri asia.

Käyttämistäni aineksista syntyi melkein kasvisruokaa. Jos makkara olisi ollut perinteistä lenkkiä, olisi suuntaus ollut vahvempi sillä joissakin lenkeissä on edelleen niin vähäinen lihapitoisuus että ne voi melkein lukea kasvisruoaksi. Sen makkaranpalat tekivät, että ruoka tuoksui uunista otettaessa erehdyttävästi makkarakeitolta :-).

Tätä kirjoittaessani sähkökäyttöisessä haudepadassa hautuu alkuvaiheissaan huominen hernekeitto. Kunhan ilta ehtii eli muutama tunti kuluu, lisään sekaan palvilihat ynnä muut tykötarpeet ja ajastan padan kypsyttelemään keittoa yön yli. Huomenna onkin sitten syöjiä luvassa sen verran että keitoksesta tuskin jää kovin paljoa tähteeksi. Kerronpa sitten myöhemmin, mitä tuli ja miten meni.

tiistai, 20. elokuu 2019

Lisää makeita: makea mureke

Mitähän voisi tulla mieleen, kun jääkaapissa on muun roinan ohella paketti jauhelihaa ja vajaa purkillinen hedelmäjogurttia? No vaikka hedelmäinen jauhelihamureke tietysti... Tai kenties ei, ainakaan kaikille.

Sunnuntaiaamun ratoksi piti kehitellä jotain näppärää kokkailupuuhaa. Olin edellisenä päivänä ostanut muutaman omenan ja banaanin, ja kun hoksasin jogurtin ja jauhelihan esilläolon, päätin kokeilla, miltä maistuisi makea, hedelmäinen mureke. Siispä ruoanlaittoon.

Tapanani on jatkaa jauhelihaa jollain kun teen mureketta ja niin tein nytkin. Perusidealle uskollisena silppusin muutaman pullasiivun ja kaatelin lasillisen hedelmäistä jogurttia sekaan pullaa mössöyttämään. Jogurtissa oli ainakin mangoa ja papaijaa, kai muutakin mitä en muista enkä voi tarkistaa kun tyhjä purkki on jo kierrätettynä.

Ravintoarvojen kohottamiseksi = kuitujen lisäämiseksi (minun sanastossani) lisäsin sekaan puoli kupillista sokerijuurikashiutaleita. Niitä jäi vielä jonkin verran seuraavallekin kerralle, milloin se sitten tulleneekaan. Sörsselin valmistuttua eli nesteen imeydyttyä oli vuorossa pikkupaketti jauhelihaa, purkillinen tavallista kermaviiliä ja mausteita. Makua antamaan valitsin (arvoin) tällä kertaa chilijauhetta, aromisuolaa, valkosipulia, valkopippuria ja paprikaa. Sokeria ei tarvittu, sitä oli jogurtissa tarpeeksi.

Tässä välissä kuorin, pilkoin ja soseutin möhjöksi kolme banaania ja kolme isoa omenaa. Möhjön kippasin kulhoon  muiden taikina-ainesten sekaan, varovaisesti sekoitellen.

Lopuksi lisäsin joukkoon kolme kananmunaa. Kolme siksi, että annos oli jo melko suuri ja arvelin ettei vähempi riitä. Ihan lopuksi lisäsin vielä vähän korppujauhoja, mureketaikina kun näytti liian löysältä.

Nyt välähti mieleen, että jospa tekisin muffinseja. Niitä tulisi paljon noin isosta taikinasta, mutta ei hätää sillä minulla on kolme isoa muffinsipeltiä. Askar päättyi tältä osin lyhyeen kun muistin yhtäkkiä, että olinkin pari kuukautta sitten antanut kaikki paperiset muffinsivuoat silloiselle naapurille lahjaksi, hänellä kun oli niille silloin tarvetta ja minulla ei. Näinhän se menee: luovuppas jostain tarpeettomasta niin kohta sille olisikin ollut käyttöä (vaikka se olisi maannut komerossa siihen saakka monta vuotta).

Vuokien puuttuminen ohjasi käyttämään niitä etsiessäni löytämääni suorakaiteen muotoista vuokaa, jota en muista edes joskus hankkineeni. No, näitä löytöjähän tulee kaapeistani vastaan tämän tästä, ei siinä mitään. Voitelin vuoan, täytin sen ja nostin lämpenevään uuniin paistumaan.

Paistoin mureketta 175 asteessa kolmisen varttia. Siinä vaiheessa pistin perunat kiehumaan ja valmistin vähämausteisen, melkein tavallisen, ruskean kastikkeen murekkeen ja pottujen saatteeksi. Kattilaa hellalle asetellessani pienensin uunin lämpöä vartiksi 150 asteeseen ja sen jälkeen sammutin sen tykkänään.

Kun perunat olivat valmiit, oli koemaistelun vuoro. Kuva kertoo epäselvästi paistotuloksen. Värit hämäävät; todellisuudessa pinta oli mukavan ruskea, ja rakennekin kohdillaan eli vuoasta puuttuvan palasen sain näppärästi nostettua paistinlastalla lautaselle.

Mureke maistui vahvasti banaanille, vähemmän jollekin muulle hedelmälle ja hyvin vähän liikaa chilille. Seuraavalla kerralla riittäisi ehkä yksi banaani tai sitten ei sitäkään. Myös chiliä laittaisin vähemmän. Jogurttia sen sijaan aion käyttää nesteenä jatkossakin, kokeillen ehkä mansikkaa tai mustikkaa. Hmm. Viinimarjamureke?

Makea%20mureke.%2018.8.2019.jpg

Kuva on otettu käsivaralla kännykällä, joten se on hieman samea. Vuoka on noin seitsemän senttiä korkea ja kooltaan jotain 25x40 senttiä.