tiistai, 19. kesäkuu 2018

Värimuusia

Juurekset jonottivat vuoroaan jääkaapissani, joten pitihän niille kyyti järjestää. Perunoitakin oli kahdenlaisia, kiinteitä ja muusipottuja. Ensioivalluksena oli, että tekisinkö punaista makkarakeittoa mutta sitten keikahdin värimuusin kannalle. Niinpä kuorin punajuuret ja porkkanat kiehumaan.

Ensimmäinen kuva on otettu siinä vaiheessa kun pilkoin jo perunatkin kaveriksi kiehumaan. Koska punajuuret ovat hitaampia pehmenemään, keittelin niitä ainakin puoli tuntia - porkkanoiden seassa - ennen kuin lisäsin perunat kattilaan.

V%C3%A4rimuusin%20l%C3%A4ht%C3%B6tilanne

Kuvaa ottaessani huomasin, että liemi  on upean väristä. Vettä voi jonkun mielestä olla liian vähän mutta hyvin perunat silti kypsyvät. Hirvi huolehtii siitä, ettei kansi lipsahda kokonaan paikoilleen ja nostata painetta kattilassa. Sopivasti raolla ollen se kiehuu ykköselläkin, eikä vesi nouse laidan ylitse.

Toheloin loppupäässä sen verran että kaadoin keitinliemen viemäriin. Se oli todella vahvan punaista, ja siitä olisi saanut varmasti mielenkiintoisen näköistä kastiketta. Korjaanpa tekemisiäni ensi kerralla tältä osin.

Jouduin välillä käväisemään muualla ja olin poissa tunnin verran. Koska ainekset ehtivät lähtiessäni jo aloittaa kiehumisen, jatkui kypsyminen mukavasti vaikka sammutinkin lieden poissaoloni ajaksi. Palattuani ei tarvinnut kuin hieman lämmittää kattilaa ja saatoin todeta kaiken olevan kypsää muusattavaksi.

Valmis%20v%C3%A4rimuusi.jpg

Tadaa! Tässä on lopputulos sellaisena kuin miksi sen tarkoitinkin. Kuten kuvasta näkyy, muusi on möykkyistä. Se johtuu pitkälti siitä, että punajuuret eivät ehtineet täysin pehmetä enkä halunnut niitä mäskätä nuijalla kokonaan tohjoksi. Jätin myös porkkanan- ja perunanpalasia joukkoon.

Laitoin sekaan runsaasti voita (liikaahan sitä ei silti voi koskaan olla...). Hetken harkitsin, käyttäisinkö muusissa oikeaa vai ruokakermaa mutta päädyin kuitenkin maitoon. Ruokakerma ja kerma jäävät tuonnemmaksi, samoin kookoskerma. Kermasta teen todnäk jonkinnäköistä jälkiruokarahkaa mutta saattaapi siitä tulla muutakin.

Kastikkeen väristä ei vielä tässä vaiheessa ole tietoa. Ehkäpä teen sen nakeista tai ehkäpä en.

keskiviikko, 13. kesäkuu 2018

Makeaa mureketta

Tein taas löytöjä ruokakomerostani. Ei liene mikään yllätys, että päiväys oli taas lipsahtanut ohitse, tällä kertaa melko tasan kymmenen vuotta :-).

Tarkoitukseni oli tehdä jonkinlaista mureketta jauhelihasta jonka olin ottanut eilen jääkaappiin sulamaan. Katselin kaappeja löytääkseni jotain ainestenloppuja mitä voisin sotkea murekkeen sekaan. Vastaan tulikin kaikenlaista, tälläkin kertaa. On se vaan niin ihmeellistä, mitä kaikkea tuleekaan kerättyä talteen ajatuksella että "teenpä tästä vielä joskus jotain".

Löysin pienen, nätin lasipurkin jossa oli jotain jauhoa sisällä. Se oli kymmenen vuotta sitten purkittamaani sienijauhoa. Hetken piti muistella mutta sitten tuli mieleen, että lainasin joskus 4H-yhdistykseltä pientä kuivuria jolla kokeilin kuivattaa kaikenlaista. Muistaakseni kuivatin sillä omenan- ja banaaninlastuja muun kokeilun ohessa. Kuivatin myös ison kasan tatteja jotka lopuksi jauhoin hienoksi pölyksi ja säilöin sellaiseen pieneen kumitiivisteellä varustettuun umpiointipurkkiin. Sitä ei ole sen koommin avattu, joten sienipöly oli hyvin kuivaa ja hyvin säilynyttä. Samalla tuli omakohtaisesti testattua ja hyväksi havaittua umpiötölkin toiminta. Tiivis kuin mikä, ei varmaan parempaa löydy.

Yhtä kaikki, mureketaikinaan meni aluksi kahden kananmunan ja ruokakermapurkillisen seuraksi pari desiä ikivanhaa tattijauhoa. Samaan syssyyn sotkin sekaan reilusti valkosipulia (ja tarkoitan: todella reilusti), vähän suolaa, paljon kuminaa, loput eli vähän ranskanperunamausteseosta (voi että pidän näistä pitkistä sanoista) ja vielä paprikaa, paria erilaista pippurijauhetta ja jotain mitä en enää edes muista. Ai niin, menihän sinne mukaan jotain pari kukkurallista ruokalusikallista hienoa sokeriakin, makeutta antamaan. Jonkinlainen pettymys ehkä oli että sain tyhjäksi vain kaksi purkkia: tattijauhoumpion ja yhden maustepurkin. Lopuksi lisäsin sekaan jauhelihan ja jätin seoksen pariksi tunniksi maustumaan jääkaappiin, kannella peitettynä ettei seos kuivu.

Tattilöydön ohessa vastaan tuli pussillinen aprikooseja joista keittelin muun tekemisen ohessa ison kattilallisen puuroa mannaryynien kera. Onpahan huomiseksi sitten puurokin jo tehtynä. Siinä sivussa keittelin vajaan rasiallisen kananmunia eli ne, mitä jäi yli kun käytin kaksi mureketaikinaan.

Kun aikaa oli kulunut ja kaikenlaista tullut tehtyä, kaivoin mureketaikinan esiin jääkaapin kätköistä. Siinä vaiheessa huomasin, että muutama vastakeitetty kananmuna oli näköjään jäänyt syömättä. Silppusin ne kouransilmässä lohkoiksi ja hämmentelin murekeainesten joukkoon. Jääkaapista olin löytänyt keväällä sinne säilömäni vuohenjuustopötkön, joka oli jo kuivahtanut melko mukavasti. Se oli vielä leikattavan pehmeää mutta oli jo hiljaksiin muuttumassa läpikuultavaksi. Sekin meni pieninä palasina murekemassaan.

Näiden lisäysten myötä mureketaikina pääsi lopulta uuniin. Vuokaa uuniin valmistellessani minua suuresti epäilytti taikinan ulkonäkö, joka oli melko omituisen väristä, sellaista mustanruskeanharmaata. Ei siis mitenkään houkuttelevaa. Ajattelin, että kun pari aikaisempaa sienimureketta on jo mennyt pilalle, menköön tämäkin samaan sarjaan.

Parin tunnin paistamisen jälkeen nostin taikinan uunista. Ainakin tuoksu oli lupaava, ja taikinan pinnalla näkyi koristeellisia valkoisia pilkkuja: kananmunankappaleita ja sulaneiden vuohenjuustonpalasten jäänteitä. Varovaisesti leikkasin lusikalla pari pientä kappaletta vuoan reunamilta jäähtymään ja peittelin vuoan odottelemaan tuomiota.

Nam! Olin todella hämmästynyt makujen kirjosta mikä syntyi kun maistoin jäähdyttämääni murekepalasta. Ensivaikutelmana maistuivat vuohenjuusto, suola ja sokeri suunnilleen yhtä aikaa. Piti kiireesti siirrellä murekevuoka jäähtymään ettei tulisi syötyä sitä heti alkuunsa. Taidan sen seuraksi noutaa kaupasta ison pussillisen puikuloita, tavalliset perunat eivät nyt kelpaa.

Saattaa hyvinkin olla niin, että kun mureketta syö hiemankaan enemmän, esille nousee liian runsas suola. Huomasin vasta jälkikäteen, että vuohenjuusto on melko suolaista, minkä lisäksi suolaa meni myös mausteseoksen mukana. Kun vielä lisäsin alussa taikinaan suolaa, saattaa sitä olla turhan paljon. No, keitänpähän perunat ilman suolaa ja teen vähäsuolaisen liemikastikkeen seuraksi.

Kahdesti sienimurekkeeni epäonnistui mutta kolmannen kerran sääntö näköjään taas pelasti minut :-).

tiistai, 5. kesäkuu 2018

Kaksi lakulenkkiä, kiitos

Hyviä ideoita löytyy sieltä sun täältä ja jopa jostakin. Idea tämänkertaiseen hupsutukseen tuli ihan heittämällä, nimittäin huulta heittämällä. Kerroin eräässä palaverissa tehneeni suklaalenkkiä ja niinpä muuan nauroi että varmaan seuraavaksi täytät lenkin lakritsipatukalla. Jess! Siinäpä se tuli.

Lakulenkki%201.jpg

Tästä lähdettiin: kaksi lenkinpuolikasta, kaksi lakupatukkaa ja omenapora.

Varovasti käyttäen omenaporan voi painaa läpi lenkistä ja saada siihen siistin reiän. Ensimmäisen kohdalla varovaisuus toimi, toinen vähän halkesi lähtöpäästä lopuksi. Yhtä kaikki, tekaisin kumpaankin reiän ja painoin sisälle lakun. Päät tulppasin - kuten edelliselläkin täyttökerralla - pätkällä poistettua makkaransisusta.

Kun ei ollut aiempaa kokemusta lakun lämmönkestosta, en säätänyt uunia kovin kuumaksi. Ajattelin, että lämpö ehtii keskelle yhtä nopeasti vähällä kuin paljollakin kuumuudella mutta miedommalla pinta ei mustu yhtä pahasti :-). Makkarat saivat hiota kenties puolisen tuntia, ja tulos näkyy seuraavassa kuvassa.

Lakunakit%20uunista.jpg

Kuten kuvasta näkyy, lakut hieman paisuivat ja työnsivät toisesta päästä tulpat ulos. Harmi kyllä ne eivät vielä tuossa vaiheessa sulaneet, joten ensi kerralla pitänee vielä laskea lämpöä ja pidentää paistoaikaa. Toisaalta voisi testata sulamista paistamalla pelkkiä lakuja ja selvittämällä, mikä on niiden lämmönsietokyky.

Lakunakit%20lautasella.jpg

Tästä näkyy vielä edellistä kuvaa paremmin, että sulaminen oli melko vähäistä. Siitä huolimatta itse makkaraan levisi hieman lakritsan makua ja lopputulema oli mielenkiintoinen. Tuossa ylemmässä kuvassa näkyy muuten se alussa mainitsemani omenaporan tekemä halkeama, siitä pilkistää hieman lakuakin.

Tuotekehittelyä voisi harrastaa moneenkin suuntaan: jotta lakumakkarasta voisi leikata ohuita siivuja ilman pelkoa että lakutäyte tippuu, reiän voisi tehdä pienempänä. Siinä voisi käyttää apuna jotain putkea jolloin ei omenaporan kahva halkaisisi makkaraa. Toinen vaihtoehto - tai lisävahvistus - olisi "liimata" laku paikoilleen vaikka siirapilla tai esim. Nutellalla. Hmmm! Nutellatäytteinen lenkki. Sitä pitää kokeilla. (näin näitä ideoita kehittyy...)

lauantai, 26. toukokuu 2018

Mikähän nyt meni pieleen...

Kerta se on ensimmäinenkin, sanoisin. Paljon muuta ei olekaan kehumista ensimmäisessä munakoisokokeilussa. Miten lienee seuraavalla kerralla, koska se sitten tuleekaan.

Ostin yhden munakoison kun ajattelin, että se riittää ensi alkuun. Koska se tuntui ostaessa melko kovalta, pistin sen jääkaappiin (siihen, joka vanhentaa samoin kuin ruokakomeronikin) ja unohdin sen sinne pariksi päiväksi. Kun sen sieltä löysin, oli se hieman pinnastaan pehmennyt mutta muutoin terve joten päätin tehdä sille jotain eli  paistaa sen.

Olin eri lähteistä oppinut, että munakoisoa pitää itkettää suolalla. Niinpä halkaisin sen ja ripottelin lohkopinnoille hienoa suolaa. Tässä taisi tulla ensimmäinen virhe eli olisi kai pitänyt  käyttää karkeaa suolaa?

Tarkoitus oli paistaa munakoiso uunissa joten laitoin uunin lämpiämään siksi aikaa kun munakoiso itkeskelee pöydällä. Samalla voitelin paistovuoan valmiiksi. Kuorrutusta en ajatellut tehdä sillä aikomus oli maistaa, miltä munakoiso maistuu suunnilleen sellaisenaan. Liekö tässä  toinen virhe?

Kun uuni oli lämmennyt, olivat lohkopinnatkin jo kostuneet valuviksi. Pyyhkäisin ne kuiviksi,  katkaisin puolikkaat kahtia ja latelin ne paistovuokaan. Viime hetkellä - ehdinpäs vielä - muistin, että olin saanut pari pulloa sitruunalla maustettua oliiviöljyä joten sipaisin sitä pullasudilla koisonpalasten lohkopinnoille. Kolmas virhe...

Paistoin lohkoja uunissa, kelloon katsomatta. Meni siinä kuitenkin hyvä tovi ennen kuin huomasin, että pinnoilla oli jo aavistus väriä ja otin koisonpalat uunista pois, pöydälle jäähtymään.

Koisojen jäähdyttyä syöntilämpöisiksi (en mielelläni polta kieltä...) lohkaisin palasen palasesta. Makuaistimus ei todellakaan ollut maku- tai muitakaan hermoja hivelevä. Suussani voimakkaas suolan ja sitruunan maut kippasin paistokset biojätteisiin ja merkkasin mielessäni jälleen yhden rastin epäonnistumisten listaan (jossa se haalistuu kunnes en muista kokeiluani ja teen sitten samat virheet uudelleen; sitten taas muistan).

Onneksi jäljellä oli vielä makaronia ja kanelihapullia. Ja jälkiruoaksi vahvaan mustaherukkamehuun keitettyä hillasoppaa.

keskiviikko, 23. toukokuu 2018

Kanelihapullia

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä. Siinä on "osittain päällekkäin" kaksi sanaa: kaneli ja liha. Syy selviää jossain vaiheessa kirjoitusta...

Kun jokin aika sitten tein lihapullia, ne eivät 'aivan' onnistuneet, sillä unohdin taikinasta pois kananmunan. Eiväthän ne tietenkään pysyneet kasassa, joten tein niistä jonkinlaisia pihvejä. Syötävää niistä tuli joka tapauksessa.

Tällä kertaa olin sen verran edelliskertaa viisaampi että alkaessani tekemään lihapullia rikoinkin heti ensimmäiseksi kulhoon kolme kananmunaa ja vasta sitten lisäilin muita tarvikkeita. Niinpä kananmunat olivat mukana mutta sipuli jäi pois. Tosin sitä ei lopulta kaivattukaan joten se siitä.

Kanamunien sekaan hämmentelin purkillisen ruokakermaa, reilusti sokerijuurikasleikerouhetta (voi että tykkään tuosta sanasta, tosin myös tuotteesta) ja kunnon pöläys korppujauhoja. Tosin luen korppujauhoihin näkkärinmurusetkin, joita otan tyhjentyvistä näkkileipäpaketeista talteen juuri tällaista käyttöä varten. Samaan syssyyn pistin kulhoon mausteetkin. Tällä kertaa satuin olemaan itämaisella tuulella joten sekaan meni vähäisen suola-annoksen lisäksi loput aromisuolasta (ei sitä enää paljoa tosin ollutkaan), hieman kardemummaa, arviolta teelusikallinen - tai sinne päin - kanelia, puolikas neilikkajauhetta, ripaus mustapippuria ja lujasti paprikajauhetta. Sokerit jäti pois vaikka siirappia ja fariinisokeria hetken harkitsin.

Sekoittelin kuivat aineet nesteisiin ja varmistaakseni nesteen riittävyyden huuhtaisin ruokakermapurkin vähäisellä vesimäärällä ja kaadoin senkin kulhoon. Lopuksi survoin sekaan - varovasti käännellen - 400 g:n paketin jauhelihaa.

Massan jätin muutamaksi tunniksi jääkaappiin turpoamaan. Etenkin juurikasleike vaatii kunnon turvotuksen, vähintään puoli tuntia riittävässä nestemäärässä, jottei se enää suolistossa jatka turpoamistaan. Siinä vaiheessa tuppaa olemaan tukalat oltavat ja sairaalareissu edessä.

Aikaa kun oli kulunut tarpeeksi, oli seos turvonnut ja kiinteytynyt käsittelykelpoiseksi. Pyörittelin taikinasta palleroita ja paistoin niitä pannulla, kannen alla haudutellen, jotain parikymmentä kappaletta. Ensin aioin paistaa ne pellille mutta vähäisen määrän vuoksi käytinkin isoa pannua; palleroita tuli lopulta kaksi pannullista.

Heti tuoreena pyörykät maistuivat vain hieman erilaisilta kuin tavalliset lihapullat. Leike antoi niille hieman siirappisen maun mutta muut maut eivät juuri nousseet esille ja arvelinkin, että niitä tuli aivan liian vähän. Sen sijaan seuraavana päivänä ne maistuivatkin mukavasti kanelilta ja neilikalta. Yön yli lepääminen toi maut sopivasti esille, ja ne olivat oiva lisä ilman suolaa ja mausteita keitetyn makaronin oheen.

Kuvia en pyöryköistä ottanut, ne kun ovat aivan tavallisen näköisiä. Makuja taasen ei voi kuvata kuin sanoin. Nam!

Ai niin, tuo otsikko. Meinasin ensin kirjoittaa että kanelilihapullia mutta sitten hoksasin että yhdyssanan alkuosaa voikin hieman lyhentää  :-).