Olen joskus aikaisemmissa artikkeleissa kertonut piimäpiirakoista ja niiden kehitysvaiheista. Tällä kertaa teinkin piimäkakkuja (ja tietenkin ulkomuistista). Ensimmäisestä tosin oli tarkoitus tulla perinteinen piimäpiirakka mutta harvoinkos nämä suunnitelmat muuksi muuttuvat :-).

Taikinanteko meni jälkikäteen arvioiden melkein kohdalleen. Sekoittelin muutaman kananmunan noin puoleen purkilliseen piimää, lisäsin hurauksen sokeria (arviolta lasillisen kai) ja vehnäjauhoja sen verran että sain seoksesta sopivan sitkeän näköistä. Pieleen homma meni siinä vaiheessa kun jauhojen sekaan olisi pitänyt lisätä soodaa mutta jostakin syystä laitoinkin leivinjauhetta. Vaikka sitä meni aika reippaasti, ei siitä ollut lopputuloksen kannalta hirmuisesti hyötyä.

Koska kaapistani löytyy kaikenlaista, päätin vähän vähentää sen sisältöä. Niinpä sekaan meni puoli pikkurasiaa sukaatinpaloja jotka olivat vuosien saatossa takertuneet toisiinsa niin että niitä piti tosissaan irrotella toisistaan. Muiksi täytteiksi ja mausteiksi lisäsin jauhojen matkaan muskottijauhetta, kanelia, jauhettua maustepippuria, mintturouhetta, kourassa muserrettuja fenkolinsiemeniä ja vielä lisää kanelia. Mausteita siis joka lähtöön.

Taikinaa sekoitellessani välähti mieleen, että jospa teenkin tästä kakun. Niinpä voitelin sokerikakkuvuoan ja survoin taikinan siihen kun uunikin oli jo lämmennyt sopivasti. Tässä vaiheessa taisi tulla tehtyä toinen virhe, mikä selvisi vasta kun paistoin toista kakkua jonka tein pari päivää myöhemmin piimästä, joka tällä kertaa jäi vielä käyttämättä.

Paisto onnistui hienosti ja kakku sai ansaitsemaansa väriä pintaan. Aiemmista kerroista oppineena istuin hellan vieressä paiston aikana, tosin kirja kourassa. Muistin vilkaista tämän tästä uunin suuntaan ja kerran kokeilin paistosta hammastikullakin, päättäen jatkaa vielä hivenen. Alla olevassa kuvassa onkin onnistuneen näköinen paistos kumottuna lautaselle kahvittelua varten.

Tässä vaiheessa kaikki vaikuttaa hämmästyttävän hyvältä mutta eipä kaikki kiiltävä tosiaankaan ole kultaa.

Kakun jäähdyttyä oli maistelun aika ja silloin totuus paljastui. Nimittäin se, että soodan tilalta menikin leivinjauhetta. Kakku oli kyllä kypsynyt hyvin, mutta oli sisältä varsin tiivistä tavaraa. Harmi, että se tuli syödyksi kokonaan ennen kuin ennätin ottaa sen sisällöstä kuvaa ja siksi se on vain tyydyttävä kuvailemaan.

Leikattu kakunpalanen muistuttu poikkileikkaukseltaan littiin painettua superlonpatjaa. Sen reunat olivat ohuelti oikean kakun näköiset eli hieman pitsiset, mutta keskusta oli todella tiivistä tavaraa. Hassua oli se, että se oli todellakin kuitenkin kypsä. Jälki oli ikään kuin se olisi kypsynyt prässissä jossa vain kuori olisi päässyt kohoamaan.

Suutuntuma oli jokseenkin kumimainen mutta ei silti mitenkään huono. Koska omaa täytyy aina jotenkin kehua (kun ei sitä muutkaa tee), on sanottava että maku oli kohdallaan. Kakku maistui aavistuksen mintulta, ja muitakin mausteita siitä oli aistittavissa. Se tuli syödyksi melko nopeasti, sillä itse asiassa se oli varsin hyvää ja mielenkiintoista. Ainakaan se ei murentunut vaikka siitä olisi leikannut ohuenkin siivun.

Seuraavaan kakkuun päätin muistaa laittaa soodaa. Niin tapahtuikin, mutta muuten sekään ei mennyt oikeaan putkeen.

PIIMÄKAKKUKOKEILU NUMERO 2

Tästä kakusta ei ole kuvaa miltään vaiheelta, mikä ei ole suoranainen vahinko. Se oli tahallista.

Alkuvalmistelut menivät kuten numero 1:nkin kohdalla eli uuni lämpiämään, taikinaa tekemään ja vuokaa voitelemaan. Tällä kertaa löysin kaapista jauhopussien luota vajaan myslipussin joten lisäsin senkin taikinaan. Ei olisi kannattanut, kuten lopussa kävi esille. Virheet jatkuivat, sillä koska edellinen kakku irtosi vuoasta mainiosti vaikka en ollut sitä voitelun jälkeen pinnoittanut sokerilla tai mannaryyneillä, en tehnyt sitä nytkään. Muistin kyllä hämmästelleeni sitä, että se irtosi niin hyvin, mutta jälkikäteisarvioinnissa päättelin että se johtui vain siitä, että taikina ei juurikaan noussut vaan pysyi tiiviinä pakettina. Koska siihen ei muodostunut tarvittavia kuplia, ei se takertunut vuokaan. Tai sitten se oli vain tuuria.

Yhtä kaikki, avatessani lämmenneen uunin luukun minulle selvisi että edellisen kakun paistossa tuli tosiaan tehtyä toinenkin virhe sen lisäksi että sooda vaihtui leivinjauheeseen. Olin nimittäin paistanut kakun irtopohjavuoassa ritilän päällä enkä uunipellillä. Siitä johtuen kakkuvuoasta oli valunut voitelussa käyttämääni ruokaöljyä uunin pohjalle josta irtosi pienoinen savuntuprahdus kun avasin luukun. Olipahan kiire sulkea keittiön ovi ettei eteisen palovaroitin herää ja avata nopeasti keittiön ikkuna että käryt katoavat pian pihalle. Tulikin tätä kirjoittaessani mieleen, että uuni on yhä puhdistamatta, mikä pitää muistaa kunhan minulla on jossain välissä aikaa tehdä pieniä siivouksia.

No, sain kakun uuniin ja paistoin sitä kuten edelliselläkin kerralla eli uunin lähellä istuen ja kirjaa lukien. Aikanaan paistos oli sopivan värinen ja tikulla tökäten kypsä joten ei kun vuoka ulos uunista ja nurin päin lautaselle jäähtymään. Tässä vaiheessa vaikeudet lisääntyivät mukavasti. Kakku nimittäin ei irronnutkaan putoamalla kuten edellisellä kerralla. Avasin vuoan sangan mutta ei vaikutusta; kakku ei irronnut pohjasta eikä näköjään reunoistakaan. Kas vaan, sitä pitikin näköjään avittaa veitsellä. Itse asiassa minun piti vuolla se irti sekä vuoan kehästä että pohjalevystä, mikä tarkoitti sitä että kakusta jäin noin puolen sentin kerros vuokaan kiinni.

Tällä kertaa kakusta tuli jokseenkin niin kuohkea kuin pitikin. mutta pinta oli sen verran repeillyt että ei tullut mieleen ottaa siitä kuvaa. Jäähtyneenä sekin tuli kuitenkin syödyksi eikä tälläkään kertaa mennyt kauaa. Mausteitakin oli riittävästi joten kakussa oli makuakin tarpeeksi. Teen kanssa iltapalaksi oikein mukavaa.

Oletan, että tarttumisen syinä olivat mysli sekä vuoan jättäminen pelkä voitelun varaan. Mysli näytti painuneen taikinan pohjalle ja kun vuokaa ei oltu sokeroitu eikä ryynitetty, painunut mysli tarttui kynsin ja hampain vuokaan kiinni. Tiskatessakin sitä sai liotella tovin aikaa ennen kuin kaikki irtosi.

Kunhan taas tulee aikaa leivoskella, teen taatusti uudelleen piimäkakkua. Koska aiemmista piimäleipomisista oli jo useampi vuosi, oli väli liian pitkä. Oletan, että seuraavalla kerralla leipominen on tuoreemmaasta muistissa joten homma luonnistunee jouhevammin. Kerron sitten, miten meni.

Kun taik